keskiviikko 27. toukokuuta 2009

"When M&M was just a snack"

On taas kestänyt. Suosittelen seuramaan tätä http://smileatleast.blogspot.com/ , koska sinne päivittelen paljon useammin.
Tekisi kovasti mieli alkaa tehdä tästä blogista vähän monipuolisempaa: kertoisin kaikesta kulttuurista, joka innoittaa milläkin hetkellä. Voisin jopa alkaa kertoa ostoksistani yms. muotiblogimaisesti? Luultavasti tämä myös kääntyy englanniksi jossain vaiheessa. Jos tällaista tapahtuu, lupaan myös päivittää useammin.

11. 4. kävin Hanoi Rocksin viimeisellä ikärajattomalla keikalla, toki Tavastialla. Hanoi Rocks on minulle (ja maailmalle) todella tärkeä ja symbolinen bändi, joten olen onnellinen että menin. On harmittavaista kun bändit hajoavat, mutta Hanoi on jo kertaalleen hajonnut ja varmasti saavuttanut tavoitteensa, joten ymmärrän kyllä.
Jonotin Tavastian edessä kuutisen tuntia. Kyseessä oli harvinaisen hajanainen ja huonosti järjestäytynyt jono, epämääräinen lössi. Kun ovet lopulta avattiin, porukka huusi, juoksi ja töni kuin viimeistä päivää. Ihmisiä kaatuili. Paikalla oli myös kovin nuoria olentoja.
Päädyin lavan casempaan reunaan, toiseen riviin. Kyseessä olisi ollut todella hyvä paikka, jossei edessäni olisi heilunut epätavallisen pitkiä nuoria miehiä. No jaa. Itse keikka oli loistava: energinen, nopea ja villi. Mike oli suloinen huolehtiessaan eturivin pienistä ihmisistä ja kääntäessään välispiikit suomeksi. Andykin puhui välillä jotain, mutta siitä en saanut mitään selvää.
Pojat aloittivat Tragedylla, joka oli mielenkiintoinen valinta. Muita mun mieleen jääneitä kappaleita olivat "Malibu Beach", "Until I get you", "A day late, a dollar short", "Street Poetry", "Back to Mystery City", "Mental Beat", "Beer and a Cigarette", "Don't you ever leave me"ja "Oriental Beat". Muita en nyt muista, mutta luin jostain että Danoi soitti yhteensä 23 biisiä. Jos kiinnostaa tietää loput, googlaa. En ikinä muista minkään keikan settilistaa kokonaan, keikalla elää hetkessä eikä ajattele järjestelmällisesti.
Joten, olen tyytyväinen keikkaan ja onnellinen että menin. Hanoi Rocks ansaitsee kaiken kunnioituksen. Kiitos ja rest in peace. Comebackia odotellessa. Jos joku haluaa tietää lisää keikasta, kysyy.

Tasan viikko Hanoi Rocksin jälkeen, lauantaina 18. 4., kävin Nosturissa Emilie Autumnin keikalla. Emilietä ja Bloody Crumbetseja jonotin yli seitsemän tuntia, kylmyys ja tuuli ei pahemmin haitannut koska Nosturi on mukavalla paikalla ja muut jonottajat olivat kivoja. Näin Emilien & tyttöjen tulevan bussistaan ja menevän sisälle. Tällä kiertueella Bloody Crumbetseista mukana olivat Veronica Varlow, Aprella, Pirate Captain Mistress Maggot ja Blessed Contessa - osa suosikeistani! Ihana Maggot juoksenteli ulkona meidän jonottajien seassa useampan otteeseen.
Kun ovet avattiin, ei kukaan töninyt tai rynninyt. Pääsin aivan keskelle toista riviä, suoraan Emilien eteen. Ja keikan aikana ensimmäisestä rivistä lähti ihmisiä, joten päädyin puolittain eturiviin haha. Yleisö oli aivan ihana, lukuunottamatta muutamaa kännistä miestä.
Emilie ja Crumpetsit kuulostivat ja näyttivät mahtavilta, ja kyseessä oli melkeinpä yhtä paljon burlesqueta kuin musiikkia. Ja tämä yhdistelmä toimi hyvin: keikka oli yksi parhaimpia jossa olen koskaan ollut. Tyttöillä oli upeat vaatteet ja korsetit, seka meikit ja hiukset. Jopa lava(stus) ja pienet esineet ja yksityiskohdat olivat kauniita. Keikka oli melko pitkä, kaksi ja puoli tuntia, eikä se siis ollut todellakaan vain musiikkia ja laulamista: vaan myös hauskoja välispiikkejä, näyteltyjä kohatuksia ja muuta, kuten balettia ja hulavanteilua. Keikan ympärillä leijaili iloinen tunnelma, oli hauskaa.
En taaskaan muista koko settilistaa, mutta googlasin tällaisen:
Intro / 4 o’clock
Opheliac
Liar
The Art of Suicide
I Want my Innocence back
Shalott
Dominant
God Help Me
Unlaced
Dead is the New Alive
I Know Where You Sleep
306
Misery Loves Company
Mad Girl
Bohemian Rhapsody
Thank God I’m pretty
Always Look on the Bright Side of Life

Myös kaksi lainabiisiä toimivat hienosti, ja täytyy mainita että Maggie lauloi myös Paavo Pesusienen tunnuskappaleen.
Emilie ja Crumpetsit ottivat paljon kontaktia yleisöön, ja tuntuivat todella välittävän faneistaan. Keikan jälkeen olisi ollut meet&greet, mutta tytöt istuivat siellä vain parikymmentä minuuttia, joten minä en tietenkään ehtinyt saada nimmareita. Se taitaakin olla ainoa kaivelemaan jäänyt asia koko keikasta! Aion varmasti mennä seuraavallekin keikalle, ja suosittelen muillekin.
Taaseen minulta saa kysyä keikasta mitä vaan.

Kävin 24. 4. Vimmassa, tällä kertaa siellä soittivat Half Apple, Lost Paragraph ja Ernie Shoe. Kaikki kolme bändiä olivat hyviä, mutta taas kerran täytyy motkottaa yleisön puutteesta - mikseivät ihmiset käy Vimman keikoilla? Ei siellä järjestetä halpoja ja mukavia keikkoja loputtomiin, jos yleisössä on kerta toisensa jälkeen sellaiset kahdeksan ihmistä. Tällä kertaa keikka kuvattiin videolle, ja kaikilla paikallaolijoilla tuntui olevan hauskaa.
Illan aloitti 2007 perustettu naantalilainen Ernie Shoe. Progea/rockia/tms soittavan kolmihenkisen bändin esiintyminen oli yllättävän vakuuttavaa, dynamiikka toimi hyvin. Kolmihenkisten bändien kohdalla on aina vaarana, että yhteispeli, lavaesiintyminen ja jäsenten välinen dynamiikka ei toimi, mutta Ernie Shoe onnistui ihan hyvin. Laulaja Ilkan ääni on todella vahva ja hieno, ja ainakin minä jäin monesti kuuntelemaan pelkästään mahtavia vokaaleja. Muutenkin musiikki oli ihan toimivaa, mutta hiomista ja tekemistä toki on. Kokonaisuutena keikka oli nopeatempoinen, hauska ja iloinen. Aloittelevaksi bändiksi Ernie Shoe on siis oikein kiva, ja suosittelen tutustumaan heihin.
Toisena soitti instrumentaalinen ja eeppinen fuusiojazz/proge/reggae/funk/tms -yhtye Lost Paragraph. Heidän soittonsa on todella taitavaa ja ammattimaista, kappaleet ovat kuin mitkä tahansa suuren luokan jazzkappaleet. En ole koskaan ennen nähnyt livenä mitään samankaltaista, mutta voin sanoa että Lost Paragraphin musiikista lumoutuu ensikertalainenkin. Mikäli reggaehenkinen jazz kiinnostaa, suosittelen suurella lämmöllä tutustumaan nähin poikiin. Ja lisäksi bändi tuntui nauttivan kaikin siemauksin soittamisesta.
Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä, esiintyi Half Apple. He olivat loistavia kuten aina, mutta sanoisin että pojat pyrkivät kameroiden takia vielä parempaan kuin yleensä. He ovat todellakin aina vain taitavimpia - ja aina vain kuuluisampia. En nyt osaa sanoa mitään ihmeempää, tiedätte että rakastan näitä poikia. Seuraavaa keikkaa (12. 5.) odotellessa!
Ernie Shoe
Lost Paragraph
Half Apple

Sunnuntaina 26. 4. kävin katsomassa Kinokoplan kevään viimeisen näytöksen, joka oli elokuva Happy-Go-Lucky (Mike Leigh, 2008). Kyseessä on "draama/komedia", joka käytännössä tarkoittaa vaikeasti määriteltävää. Tämän genren elokuvat ovat yleensä joko todella komediaalisia, mutta jollain pienellä draamallisella juonella häystettyjä, tai hyvinkin vakavia. Happy-go-lucky ei ole kuitenkaan selvästi kumpaakaan.
Elokuva kertoo yltiöpositiivisen asenteen omaavasta ala-asteenopettajasta Poppysta (Sally Hawkins). Poppy viettää aikaa kämppiksensä Zoen (Alexis Zegerman) ja pikkusiskonsa Alicen (Sinead Matthews) kanssa, tapaa erilaisia ihmisiä, aloittaa autokoulun opettajanaan kyynisistä kyynisin Scott (Eddie Marsan), ja yrittää tehdä maailmasta paremman paikan. Aurinkoisen Poppyn ja muun maailman välille tulee konflikteja, joiden ympärillä elokuva pyörii. Osa kohtauksista on kevyitä ja iloisia, kuten Poppyn ja ystäviensä baari-illat. Jokaiseen Poppyn elämän osa-alueeseen liittyy kuitenkin jokin synkempi puoli, kuten vaikkapa flamengotuntien vetäjän sisäinen rikkinäisyys tai ala-asteella olevan kiusaajapojan elämä ja tilanne. On myös pelkästään vakavia kohtauksia, kuten kohtaus jossa Poppy keskustelee puliukon kanssa pikkutunneilla.
Happy-go-lucky onnistuu hyvin kuvaamaan nykyajan ilmiöitä ja typeryyttä. Kontrasti Poppyn ja esimerkiksi Scottin välillä on niin valtava, että se oikeasti laittaa ajattelemaan. Asioita on kuvattu pilke silmäkulmassa, vertauskuvallisesti ja brittiläisesti. Toisaalta, Happy-go-lucky on samaa sarjaa Wong Kar Wain elokuvien kanssa: juonta ei oikeastaan ole ja henkilöt ajelehtivat päättömästi elämissään. Kaikkia tämänlainen päämäärättömyys ja yksittäisiin tilanteisiin keskittyminen ei varmaankaan miellytä, ja silloin en suosittele elokuvan katsomista. Itse kuitenkin nautin Happy-go-luckysta - ja positiivisen maininnan ansaisevat elokuvan englantilaisuus, loistava puvustus, todella toimiva roolijako ja näyttelijöiden työ.

Stockmanin alennuksista oli joskus pakko ostaa pois Macaulay Culkinin esikoiskirja Junior (2006), ja nyt viimein sain sen kunnolla luettua. Ja jos nyt suoraan sanotaan, niin kyseessä ei ole mikään vuosisadan mestariteos. Culkinin teksti on lähinnä sekavaa ja hassua, pätkittäistä, epäoleellista, ja tuo mieleen jotain, mikä olisi voitu kirjottaa psykologille traumojen purkamistarkoituksissa.
Lyhyesti selitettynä, Junior koostuu erilaisita lyhyistä tarinoista (joista osaa on moniosaisia), Culkinin henkilökohtaisista top-listoista, piirroksista ja jopa runoista. Kyseessä ei siis ole mikään kunnon romaani, vaan ehkä enemmänkin novellikokoelma. Toisaalta, kirjan tekstit pyörivät kuitenkin samojen aiheiden ympärillä, ja osa niistä jopa alkaa kirjan alussa ja loppuu lopussa. Minusta parhaimmat osat kirjaa ovat moniosainen "Dad" ja listat kuten "People who are dead (in no particular order)" ja "Things to do before I die".
En osaa sanoa onko Culkinilla ollut Junioria kirjoittaessaan jonkilainen suunnitelma. Haluaisin nimittäin uskoa, että kirjalla on jokin syvempi merkitys jota en vain ole vielä huomannut. Ehkä kirjassa on tarinoiden välistä luettavissa jotain syvällistä. Aiheet liittyvät Culkinin perhe-elämään, ongelmiin isänsä kanssa ja lapsijulkkiksena olemiseen, mutta myös ihmiselämän yleiseen hankaluuteen ja typeryyteen ja esimerkiksi seurusteluun. En vaan sitten tiedä, mihin tällä kaikella on pyritty, jos mihinkään. Culkin moneen otteeseen korostaa olevansa muuttunut ihmisenä kirjan aloittamisen ja lopettamisen välillä, ja ettei hän itsekään välttämättä muista mitän on tarkoittanut alkupään teksteillä. Jotain kertoo sekin, että kirjassa on kolme esipuhetta.
Jos haluaa lukaista jotain nopeaa ja epämääräitä, suosittelen tätä. Ja kuten Culkin on itse sanonut, Junior on yksi niistä kirjoista, jotka voi hyvin lukea vaikka lopusta alkuun.

torstai 9. huhtikuuta 2009

Luin Trainspottingin jälkimaininneissa Irvine Welshin uudempaa tuotantoa, tosin en vielä sitä Pornoa. Mestarikokkien Sänkykamarisalaisuudet (The Bedroom Secrets of The Master Chefs, 2006) on paksu kuin mikäkin, muttei tuntunut saavuttavan pointtiaan missään vaiheessa. Ei kyseessä mikään huono kirja ole, lähinnä vain juoni on liian köyhä noin paksuun kirjaan. Kerronta on toki koukuttavaa ja hahmot ja tapahtumat mielenkiintoisia. Ja kuten takakannessa sanotaan, Welsh tuntuu tässä hieman (vain hieman) rauhoittuneen. Ei siis todellakaan mikään Trainspottingin kaltainen mestariteos, mutta ihan kelpo luettavaa.
Kirja kertoo samassa paikassa työskentelevistä Danny Skinneristä ja Brian Kibbystä, jotka ovat kuin toistensa vastakohtia. Heidän elämänsä jostain syystä kuitenkin kytkeytyvät yhteen. Skinner on kova juomaan, pitää naisista ja etsii tuntematonta isäänsä. Kibby taas on suuremman luokan nörtti. Hän asuu äitinsä kanssa, viettää illat pelaten tietokoneella, harrastaa junien pienoismalleja ja suree juuri kuollutta isäänsä. Skinnerin äiti on hauskasti punkkari, ei Welsh siis ole unohtanut juuriaan. Ei kyseessä kuitenkaan aivan näin yksinkertainen teos ole, mukaan astuu tarinan edetessä kummallisia tekijöitä ja loppu on varsin epätavallinen. En viitsi kertoa liikaa, koska on parempi lukea itse.

Britanniassa oleskellessa kävin katsomassa Greasen Piccadilly-teatterissa. Jos joku kuvittelee musikaalien olevan huonoja, tai teatterin yleensä olevan tylsää ajanvietettä, niin huhhuh. En ole koskaan ennen nähnyt musikaalia teatterissa, eikä mieleen tule yhtään näin innostuneesti ja iloisesti näyteltyä elokuvaversiotakaan. Jos Suomessa joku teatteri joskus päättää esittää musikaalin - menkää katsomaan!
Kyseessä on siis klassinen Grease, alkuperäiselle musikaalille ja elokuvalle hyvin uskollinen. Juoni on jokaiselle tuttu, joten ei siitä sen enempää. Puvustus ja rekvisiitta, autoa ja Sandyn huoneen sisustusta myöten, ovat mahtavia ja kunnon fiftaria. Näyttelijät ovat loistavia; innostuneita ja selvästi työstään nauttivia. Joka ainoa lauloi riipaisevan kauniisti. Tunnelma oli hieno lavan lisäksi yleisössä, briteillä on tapana taputtaa kaikkien taputtamisen arvoisten suoristusten jälkeen - toisin kuin suomalaisilla, jotka taputtavat vain lopuksi. Esityksen loistoa nosti tietenkin se, että sain kerrankin käyttää niitä pieniä maksullisia kiikareita!
Dannynä Danny Bayne (ei yhtä ihana kuin John Travolta aikoinaan, mutta ihana kuitenkin), Sandynä Nicole Brazil, Rizzona mahtavaääninen Natalie Langston, Kenickienä Stuart Ramsay. Doodynä, Rogerina ja Sonnyna Benjamin Ibbott, Kristofer Harding ja Bennett Andrews. Suosikkityttöinäni, Frenchynä ja Janina, Emily bull ja Laura Wilson. Siinä kai keskeisimmät roolit. Special Guestina Jimmy Osmond, haha!
En osaa sanoa muuta, kuin että tekisi mieli skannata koko ohjelmaläpyskä tänne.

Äikän kurssille piti lukea joko Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä tai Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Koska olen lukenut molemmat useampaan otteeseen, sain lukea jonkun muun teoksen toiselta näistä kirjailijoista. Hehe.
Luin Sinisalon Sankarit, ja en oikein tiedä mitä mieltä olen siitä. Kirjassa maalaillaan taas vaihtoehtoinen historia, mutta tällä kertaa siihen koitetaan pureutua liian monelta kantilta, liian monen ihmisen näkökulmasta. Hahmoja tulee ja menee, asioita on liitetty toisiinsa ehkä hieman kaukaa haetuilla yhteyksillä. Sankarit on myös melko paksu kirja.
Lyhykäisesti muotoiltuna, Sankarit kertoo rocklaulaja Rexistä, jonka elämää kouluvuosista asti seuraillaan. Tarina on kovin eeppinen ja monimutkainen, henkilöitä kuolee ja lopulta kyseessä on kaikkien suomalaisten kohtalo. Kaikkea varjostaa epämääräinen Suuri Tammi. Sinisalo on ottanut esiin kaikki keskeisimmät nykykulttuurimme ilmiöt, myös ne aremmat. Henkilöihin voi osittain samastua, mutta valitettavasti monien luonteet muuttuvat radikaalisti kirjan edetessä.
Joka tapauksessa, kirjoituksen taso on korkeaa ja juonta on varmasti mietitty pitkään ja hartaasti. Sopii lukea, jos Sinisalon tyyli viehättää ja vaikea/sekava juoni ei pelota.

Ilmeisesti elokuvissa säännöllisesti käymisestä on tullut tapa; tällä kertaa kävin katsastamassa Benjamin Buttonin uskomaton elämän (The Curious Case of Benjamin Button, David Fincher, 2008). F. Scott Fitzgeralsin samannimiseen novelliin perustuva elokuva on positiivinen yllätys, nimittäin yhdysvaltalaisuudestaan huolimatta se on hyvä. Fincherin tulkinta Fight Clubista oli pettymys, ja pääosassa oleva Brad Pitt ei koskaan ole ollut lemppareitani (Veren Vangit tosin on poikkeus monella tavalla). En tiedä johtuuko se sitten ihanasta Cate Blanchettista, tarinan mielenkiintoisuudesta vai mistä, mutta Benjamin Button on melko loistava.
Benjamin Buttonin uskomattomassa elämässä tunnelma on saatu todella hyvin esiin. Tarinaa värittävät vuosikymmenten mukaiset musiikki, puvustus, lavastus ja jopa värimaailma. Näyttelijät ovat luontevia ja varsinkin nuorta Daisyä esittävät lapsinäyttelijät ja monet sivuosanäyttelijät ovat harvinaisen aitoja.
Elokuva alkaa kertomalla Carolinesta (Julia Ormond), joka istuu sairaalassa kuolemaa tekevän vanhan äitinsä Daisyn (Blanchett) kanssa. Caroline alkaa äitinsä pyynnöstä lukea erään Benjamin Buttonin päiväkirjaa, ja tarina kertookin suurimman osan ajastaan Buttonin tarinaa, hyppien toisinaan takaisin nykyhetken sairaalaan. Pittiin esittämä Benjamin elää elämänsä nurinkurisesti, hän nimittäin syntyy "vanhana" ja nuortuu ulkonäöllisesti elinvuosien karttuessa. Hänen äitinsä kuolee synnytyksessä ja isä hylkää vanhainkodin portaille, josta siellä työskentelevät Queenie ja Tizzy (Taraji P. Henson ja Mahershalalhashbaz Ali) ottavat kasvatettavakseen. Benjamin viettää lapsuutensa vanhainkodissa, jossa tutustuu nuoreen Daisyyn. Tämän jälkeen päähenkilömme lähtee merimieheksi, rakastuu Venäjällä brittinaiseen (ihana ja ikinuori Tilda Swinton), taistelee toisessa maailmansodassa, ja palattuan kotiin hän huomaa Daisyn ryhtyneen tanssijaksi. Konfliktien jälkeen Benjamin ja Daisy päätyvät yhteen iloisella 60-luvulla. Loppuratkaisua en halua paljastaa liiaksi, mutta suhde ei voi päättyä kovin hyvin toisen osapuolen vanhetessa ja toisen nuortuessa.

Keikoilla ei sen sijaan ole tullut lähiaikoina juostua kovin paljoa, mutta se tulee korjaantumaan huhtikuun aikana. Viimeksi katsastin Rasismin vastaisen päivän TurunVimmassa 20. huhtikuuta. Vimma on keikkapaikkana kiva, toimiva ja yleisöystävällinen. Ihmisiä saisi vain olla enemmän, varsinkin kun keikat ovat varsin kohtuullisen hintaisia.
Illan aloitti Matthau Mikojan soittamalla akustisia covereita. Arvostukseni miestä kohtaan nousi kohisten, sillä flunssastaan huolimatta hän onnistui kuulostamaan todella kivalta. Monipuolinen ja laaja ääni. Mikäli muistan oikein, settilistaan kuului viisi Billy Idolia, Guns'n'Roses, The Rolling Stones, WASP ja Mötley Crüen Smokin' in the Boys Room.
Toisena esiintyi turkulainen The Friend, joka sekin oli yllättävän hyvä. Netistä hätäisesti kuunnellut kappaleet eivät olleet kertoneet bändistä juuri mitään, mutta livenä musiikki kuulosti hienolta. Jos heitä pitäisi jotenkin luonnehtia, sanoisin indiepoppia/rockia tyyliin Placebo kohtaa The Crashin kohtaa Radioheadin kohtaa jotain aivan muuta. Pojat olivat hauskoja ja iloisia, suosittelen.
Kolmas, ja yleisön mielestä se paras, esiintyjä oli Flinch. Viimeksi heidät nähdessäni en ollut mitenkään vaikuttunut, mutta tällä kertaa pääsin tunnelmaan kiinni. Energistä, iloista ja hauskaa livetouhua. Sekä bändi, että yleisö tuntuivat todella nauttivan. Flinch soitti jopa aivan uudne biisin "Kiihottaa". Poikien musiikki ei vieläkään ole mielestäni mitään maailman parasta, mutta ehkä joku päivä lämpenen suomen kieliselle rockille.

Pari sunnuntaita sitten kävin katsastamassa Kinokoplan esittämän Vicky Cristina Barcelonan (Woody Allen, 2008), ja pidin kovasti. En tiennyt mitä odottaa, sillä epämääräinen määrittely 'romanttinen komedia' ei kerro elokuvasta oikein mitään. En kuitenkaan osaa kuvailla Allenin uusinta juuri muuten, kuin noilla sanoilla. Kyseessä on siis loistavien näyttelijöiden tähdittämä romanttinen, vinksahtanutta ja mustaa huumoria sisältävä, draamallisista aineista koottu komedia. :D
Yhdysvaltalaiset Vicky (Rebecca Hall) ja Cristina (Scarlett Johansson) lähtevät kesäksi Barcelonaan. Vicky on ystävyksistä tasapainoisempi, hänellä on päämääriä ja hän on menossa naimisiin. Cristina taas etsii itseään, ailahtelee ja harrastaa taiteita. Barcelonassa parivaljakko tapaa taiteilija Juan Antonion (Javier Bardem), ja siitä asiat alkavat mennä sekaisin. Molemmat naiset ihastuvat Juaniin, tosin Vicky ei sitä myönnä, ja Juanin ex Maria Elena (loistava Penélope Cruz) astuu myös kuvioihin. Henkilöitä on monia ja jokainen on toisista erilainen.
Vicky Cristina Barcelona ei ole todellakaan mikään perus höttöinen tyttöjen leffa. Elokuvassa on fiksua huumoria ja mielenkiintoinen juoni. Elokuvassa on myös käytetty kertojaa, joka luo jännää särmää. Vicky Cristina Barcelonassa käsiteltäviä teemoja ovat muun muassa rakkaus, kolmen ihmisen väliset rakkaussuhteet, pettäminen, julkisivun säilyttäminen, itsensä etsiminen ja toteuttaminen sekä se, että kannattaa tehdä mitä mielii, eikä jäädä arkailemaan ja pohtimaan. Loppuratkaisu on mielestäni nerokas.

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Elokuvia!

Joululomalla tuli katsottua Madagascar 1 & 2 (Dreamworks, Eric Darnell & Tom McGrath, 2005 ja 2008), jälkimmäinen jopa teatterissa. Näistä en nyt kirjoita paljoa mitään, suurin osa on kuitenkin nähnyt molemmat.
Central Parkin eläintarhan seepra Marty haluaa löytää itsensä ja avartaa maailmankuvaansa. Erinäisten käänteiden kautta hän päätyy ystäviensä Alex leijonan, Melman kirahvin ja Gloria virtahevon kanssa Madagascarin rannalle. Madagascarin omat eläimet, kissamankit, ai-ait, fossat sun muut, omaavat kuitenkin erilaisen näkemyksen elämään ja siitä revitään huumoria oikein olan takaa. Toinen osa jatkuu suoraan tästä, päähahmot luulevat jo pääsevänsä kotiin, mutta matkassa onkin mutkia ja New Yorkin sijaan he päätyvät Afrikkaan. Afrikassakin paikallisilla eläimillä on taas aivan omat kuvionsa.
Dreamworksin animaatiot ovat olleet ihan tasaisen hyviä, ja Madagascarit eivät tee poikkeusta. Hauskoja, kevyitä komedioita. Erilaisia yksityiskohtia ja viittauksia on paljon, itseäni nauratti esimerkiksi Martyn ja Alexin New York, New York, itsepuolustusta harjoittava mummo, hauskasti kuvatut perhesuhteet ja pingviinit. Jos tykkää esimerkiksi Shrekeistä, tykkää varmasti näistäkin. Sarkasmia ei ole unohdettu; kevyiden komedioiden lisäksi nämä voi nähdä vähän kantaaottavampana elokuvia.
Katsoin molemmat vain suomeksi dupattuina, ääninä siis Petteri Summanen, Mikko Leppilampi, Janne Reinikainen, Laura Voutilainen, Antti Pääkkönen ja esimerkiksi Ville Valo.

Angie (Martha Coolidge,1994) on Avra Wingin kirjaan perustuva romanttinen draama-komedia, kuten wikipedia asian ilmaisee. Itse en sanoisi Angieta komediaksi; ne muutamat harvat vitsit eivät naurata ja yleistä hauskuutta ei ole mitenkään liikaa. Draamapuoli kuitenkin toimii hyvin. Angien ja hänen tuttujensa ongelmiin ja ajatuksiin pystyy samaistumaan, ja jotain voi yhdistää omaankin elämäänsä.
Lyhyesti sanottuna Angie kertoo samannimisestä brooklynlaisesta naisesta (ihana Geena Davis), hänen kahdesta miehestään (James Gandolfini, Stephen Rea), raskaudesta ja äidin etsimisestä. Elokuva alkaa Angien ja hänen ystävänsä Tinan (Aida Turturro) pohtiessa pikkutyttöinä miten rinnat kasvaisivat nopeammin, ja tästä kuva hyppää suoraa näihin aikuisina katujen kuningattarina. Hieno alku kuitenkin lupailee vähän liikoja. Angie on menossa naimisiin, mutta tutustuukin sattumalta toiseen mieheen ja viettää epämääräistä kaksoiselämää ollessaan raskaana "viralliselle" poikaystävälleen. Kaikilla perheillä on elokuvassa omat murheensa. Suhteet kiehuvat. Synnytettyään lapsensa, ilman kumpaakaan miestä ja riitaantuessaan äitipuolensa kanssa, Angie pimahtaa ja lähtee etsimään kadonnutta äitiään, jättäen lapsen ja kaiken muunkin. Loppuratkaisun voi katsoa ihan itse. Geena Davis (jonka jokainen varmasti muistaa jostain; Beetlejuice, Thelma ja Louise ja vaikkapa Kurkunleikkaajien saari) oli aikoinaan maailman kaunein nainen.
Ei Angien katsominen mitään ajan tuhlausta ole. 15 vuotta sitten elokuva oli todella suosittu, ja kyllä se nytkin on ihan kiva. Hassua miten nopeasti hitit unohtuvat, saa vain miettimään muistaako kukaan elokuvaa Sekaisin Marista (Farrelly Brothers) kymmenen vuoden päästä.

Urban Legend (Jamie Blanks, 1998) on ihan hyvä kauhuelokuva, parempi kuin muistinkaan. Elokuva ei ole kymmenessä vuodessa vanhentunut juuri ollenkaan ja onkin ollut hienoa nähdä tämän nousevan taas esille Jared Leton ja jatko-osien myötä. Kampuksella tapahtuu kummia kaupunkitarinoita jäljitteleviä murhia, jotka kaikki tuntuvat sattuvan Natalien (Alicia Witt) ympärillä. Ystäviä kuolee ympäriltä ja omituinen huppupäinen hahmo näkyy siellä sun täällä. Nataliella onkin hämärä menneisyys ja ystävät eivät olekaan ystäviä ja vihollisetkin ovat jotain ihan muuta. Juoni on melko monipuolinen, loppuratkaisua on vaikea arvata ja vaikkei elokuvaa ole komediaksi tarkoitettu, saa siitä reilusti huumoriakin irti. Tosin jos haluaa nähdä oikeasti laadukasta kauhua ilman amerikkalaista teinihömppää, on tämä parempi jättää kokonaan väliin. Rooleissa muun muassa Jared Leto, Rebecca Gayheart, Michael Rosenbaum, Tara Reid ja Danielle Harris pakollisena teinigoottina.

Toinen elokuva, jonka kävin lomalla teatterissa katsomassa, oli Jim Carreyn ja Zooey Deschanelin tähdittämä Yes Man (Peyton Reed, 2008). Carreyn komediat ovat aina olleet mieleeni ja Yes Man on yhtä hyvä kuin edellisetkin. Tuttua carreykresihuumoria tämä ei kuitenkaan ole; vanhentunut ja vakavemmissa rooleissa kunnialla kunnostautunut mies on nyt monipuolisempi kuin koskaan. Yliluonnollista elementtiä ei oikeastaan ole, vakavampia kohtauksia ei ole vedetty täysin huumorilla, juoni on mielenkiintoinen ja monitahoinen. Ainoa kunnolla häiritsevä seikka on Carreyn ja Deschanelin 20 vuoden ikäero, vähän väliä jäi ihmettelemään miksi juuri heidät on laitettu pariksi.
Carl (Carrey) on eronnut, keski-ikäinen mies, jonka elämä käsittää lähinnä töissä käyntiä ja elokuvien katsomista yksin kotona. Kun elämä oikein masentaa, Carl tapaa yllättäen vanhan ystävänsä Nickin (John Michael Higgins) ja lähtee tämän mukaan Yes! -seminaariin katsomaan gurua nimeltä Terrence Bundley (Terence Stamp). Luvattuaan sanoa kyllä kaikkeen mahdolliseen, Carlin elämä alkaa muutumaan. Hän tutustuu höpsöön pomoonsa, saa ylennyksen, hankkii ulkomaalaisen vaimon, alottaa monia erikoisia harrastuksia ja tutustuu Allisoniin (Deschanel). Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä hauskemmaksi se muuttuu. Huumori on positiivista, hauskoja kohtauksia on monia ja mikään ei ole ainakaan pahasti epäonnistunut. Allisonin bändi kuulostaa oikeasti hyvältä!
Suosittelen Danny Wallacen samannimiseen kirjaan perustuvaa elokuvaa hauskana komediana kaikille, mutta pelkästään vakavamman puolen takia tätä ei kuitenkaan kannata katsoa. Elokuvaa ei välttämättä muista parin vuoden kuluttua, mutta se ei kai ole Carreyn komedioiden tarkoituskaan.

Frostbiten (Anders Banke, 2006) oli aika mielenkiintoinen elokuvaelämys. Kauhukomediaksi kutsuttu ruotsin ensimmäinen vampyyrielokuva alkaa hienosti toisen maailmansodan Unkarista, josta hyppää sitten kertomaan pohjoiseen pikkukaupunkiin juuri muuttaneista äidistä ja tyttärestä (Petra Nielsen). Tyttärellä on tietenkin vaikeuksia tutustua koulussa uusiin ihmisiin, mutta hänet kuitenkin kutsutaan bileisiin. Äiti on töissä paikallisessa sairaalassa. Sairaalasta leviää bailuihin epämääräisiä ekstaasiksi luultuja punaisia kapseleita, ja pian koko paikkakunta on sekaisin.
Muutamia pelottavia kohtia täydentää hyvin pimeä valaistus (alueella on kaamos) ja musiikin puuttuminen. Suora, ehkä liiankin, huumori on kuitenkin ehkä tärkeämmässä osassa kuin varsinainen kauhu ja huumoria onkin koitettu ympätä kaikkeen aina repliikeistä lavastukseen ja kameran käyttöön. Hauskoja kohtauksia toki on, esimerkiksi klassisessa 'poikaystävä kohtaa tyttöystävän vanhemmat illallisella' -kohtauksessa oikeasti nauratti. Mutta suurimmalta osin Frostbiten aiheuttaa lähinnä kummastusta. Sitä on osittain kovin vaikea ottaa tosissaan, ja en tarkoita tätä mitenkään hyvällä tavalla. Juonessa on mielenkiintoisia piirteitä ja elokuvasta olisi saanut paljon paremmankin. Jos tekee mieli nauraa ruotsalaisille zombievampyyreille, katsokaa tämä.

Another Gay Movie (Todd Stephens, 2006) tuli katsottua youtubesta pariinkin otteeseen surkealla laadulla, kunnes ostin DVD:n. Kyseessä on huumoria pursuva parodia amerikkalaisista teinileffoista, tärkeimpänä erona näihin päähenkilöiden seksuaalisuus. Ja vaikka näyttelijät ovatkin osittain aloittelijoita ja rahaa ei ole kulutettu aivan mahdottomasti (500 000 € - vertaa American Pien (1999) 11 000 000 €), on AGM hauska elokuva.
AGM kertoo neljästä ystävyksestä, joilla on tavoitteena menettää poikuus ennen suuria bileitä kesän lopulla. Porukasta löytyvät niin nörtti, kuin naismainen neitipoika ja pelottava rekkalesbo. Tavoitteeseen pyritään keinoja kaihtamatta, mutta kommellusten keskellä ymmärretään lopulta, ettei seksi tee kenestäkään sen parempaa. Juonenkäänteitä, yksittäisiä ja irtonaisia tilanteita ja kohtauksia on paljon. Huumoria ei ole säästelty, tosin se ei kauttaaltaan ehkä aukea kaikille (parodioinnin kohteena on monia hieman tuntemattomampia elokuvia ja sarjoja). Huumorin lisäksi elokuvassa seksillä, seksuaalisuudella ja kaikenlaisella pikkupervolla on keskeinen rooli. Elokuvan edetessä tulee selväksi, että koko paikka "on todella gay ja meno on aivan holtitonta" (suomi dvd:n takakansi). Henkilöt ovat melkeinpä järjestäen LGBT-porukkaa tai ainakin todella kummallisia ja päähenkilöiden perheet ovat hulvattomia. Vaatetusta ja lavastusta on myös mietitty.
AGM on komedia, melkeinpä farssi, ja siinä siis surutta leikitään monilla homoja koskevilla stereotypioilla. Ei ei silti välttämättä loukkaa ketään. Elokuva, jossa Lypsinka näyttelee yhden päähahmon äitiä ja Amanda Leporen esittämä kappale soi useampaan otteeseen, ei vain voi tarkoittaa mitään pahaa. Kannattaa siis asennoitua kevyin mielin.
Näyttelijöinä esimerkiksi Michael Carbonaro, ihana Jonah Blechman, Jonathan Chase, Mitch Morris ja Ashlie Atkinson. Jotta tulisi varmasti selväksi minun, ja AGM:n, kanta homouteen, liitän tähän quoten Blechmanilta "I've been in relationships with men, and I've been in relationships with women after I've been in relationships with men. So... I think people want to get defined with their sexuality, and they like to focus on how fixed it is. I'm not so fixed. At least that part of me. And I find that in relationships, there's sex, but there's also emotionality, and then you get into the sex through emotionality, and then spirituality, and there's all these different realms. I'm into being with great people, be they male or female."

Viimeinkin sain aikaiseksi katsoa Ice Age 2 (Ice Age: The Meltdown, Carlos Saldanha, 2006) elokuvan. Ja siitäkin on itseasiassa aikaa, kun olen katsonut ensimmäisen osan. Piirretty on hauska kuten edeltäjänsäkin, aihe tunnetaan kunnolla ja aikuismaisempaa huumoria ei ole unohdettu.
Manfred, Sid ja Diego elävät laaksossa sekalaisen eläinporukan kanssa, kun yllättäen jää alkaa sulamaan ja sankarimme koettavat paeta tulvan tieltä laakson toiselle puolelle. Matkalle mukaan liittyy myös Ellie-mammutti, mielenkiintoinen hahmo onkin. Dilemmoja on taas montaa laatua; Jyrsiksen terhon metsästämisestä ja Sidin kasvojen menettämisestä hukkumisen pelkoon ja sukupuuttoon kuolemiseen. Juoni on kieltämättä köyhempi kuin ensimmäisessä Ice Agessa, mutta yksinkertaista juonta on rikastettu uusilla ja erikoisilla hahmoilla, monilla sivupoluilla ja pienillä tapahtumilla. Hauskuudesta ei ole tingitty, ja kyllä tämä oikeasti paikoin naurattaakin. Jatko-osissa on kuitenkin aina jotain mätää, tarinoita venytetään ja rahastuksen voi jotenkin aistia. Jos pitää huumoripitoisista, laadukkaista piirretyistä, kannattaa tämä katsaista.
Ääninä suomalaisessa versiossa muun muassa Antti Pääkkönen, Antti L. J. Pääkkönen, Santeri Kinnunen, Sanna Saarijärvi ja muutama Extreme Duudson.

Kävinpäs ihan teatterissa katsomassa Discomadot (Disco ormene, Thomas Borch Nielsen, 2008). Aihe vaikutti niin hauskalta ja tuulesta temmatulta, että odotin tältä tanskalais saksalaiselta animaatiolta aika paljon. Elokuva on ihan kiva, mutta kumman valju.
Discomatojen juoni on suurimmalta osin yhtä tyhjän kanssa; Aaro-mato (Olavi Uusivirta) haluaa elämältään enemmän ja on ihastunut tyttömato Gloriaan (Paula Vesala), Aaro perustaa bändin ja todistaa etteivät madot olekaan aivan turhia olentoja. Hauskoja hahmoja on monia, musiikkikohtaukset ovat iloisia ja kerrankin ihan mielenkiintoisia, juonessa on muutama erikoinen kohta, mutta muuten madoista kertovan piirretyn mahdollisuuksia ei ole käytetty ollenkaan tarpeeksi hyvin. Ennalta-arvattavaa, väkinäistä hauskuutta.
Yleisesti ottaen, Diskomadot ei oli niitä piirrettyjä jotka sopivat hyvin myös vanhemmille. Aikuiset ehkä tunnistavat diskobiisit ja ymmärtävät Village People -viittaukset, mutta muuta tästä ei oikein saakaan irti. Piirretyissä on nähty eläimiä laidasta laitaan - muttei matoja, ja ilmeisesti ihan syystäkin. Mielenkiintoista on, että kävin katsomassa tämän enkä Twilightiä.

The Doors (Oliver Stone, 1991) on yllättävän toimiva ja mielenkiintoinen elokuva Morrisonista ja bändistä. Ohjaus on hienoa, elokuva paranee loppua kohden ja aika pitkälti on pyritty noudattelemaan tositapahtumia.
The Doors alkaa Morrisonin (Val Kilmer) lapsuusmuistolla kuolevista intiaaneista. Intiaanit, shamaanit ja kaikenlainen mystisyys on muutenkin paljon esillä. Sitten kerrotaan Morrisonin elokuvatieteen opiskelusta, hänen ja Pamela Coursonin (Meg Ryan) tapaamisesta ja lopulta The Doorsin (Kilmer, Kyle MacLachlan, Frank Whaley, Kevin Dillon) perustamisesta. The Doorsin vaiheista kerrotaan tarkkaan ja kaunistelematta. Sekavat ja alkoholipitoiset illat Whiskey a-go-gossa, nokkamiehen naiset ja huumeet ja omalaatuiset asenteet, lopulta bändin sisäiset ongelmat. Henkilöitä on paljon, mutta ketään ei esitellä liian tarkasti, samoin yksityiskohtia ja tapahtumia on monia.
Kerronta paranee elokuvan edetessä; runoja lausutaan alussa melkeinpä tylsyyteen asti, samoin kameran käyttö on ensin melko kaavamaista. Näyttelijät ovat selvästi sisäistäneet roolinsa ja panostaneet kunnolla, varsinkin Kilmer, joka laulaa itse suurimman osan elkuvassa esitettävistä The Doorsin kappaleista, sekä Ryan joka on aivan kuin aito Pam. Yleisesti ottaen onnistunut elokuva, tunnelma on saatu kohdalleen ja jokin koukuttaa suuresti. Suosittelen katsomista myös niille, jotka eivät The Doorsin historiaa niin hyvin tunne. Vaikka sitten pelkästään Billy Idolin piskuisen roolin takia!

Viimeistä viedään; Bram Stokerin Dracula (Bram Stoker's Dracula, Francis Ford Coppola, 1992) tuli viimeinkin katsottua ja olihan se ihan kiva. Ei tosin mikään loistava elokuva, ei edes Draculoista paras tai kauhuna erityisen onnistunut.
Dracula (Gary Oldman) on tässä versiossa itsemurhan tehneen vaimonsa takia kuolemasta kieltäytynyt Vlad Seivästäjä. Mina (Winona Ryder) on uudestisyntynyt Vladin vaimo. Mina ei elokuvan alussa tätä kuitenkaan tiedä, vaan on hyvää vauhtia menossa naimisiin Jonathan Harkerin (Keanu Reeves) kanssa. Tarinan edetessä Minalla kuitenkin on tunteita Draculaa kohtaan. Mukana ovat myös nymfomaaninen ja vamppi Lucy (Sadie Frost) ja tämän kosiskelijat Quincet Morris (Billy Campbell), John Seward (Richard E. Grant) ja Arthur Holmwood (Cary Elwes). Van Helsingiä esittää Anthony Hopkins. Bram Stokerin Dracula on siis hyvin pitkälti alkuperäistä kirjan tarinaa seuraava. Suurimpana erona on vain erotiikan ja seksin suuri rooli elokuvassa, samoin Minan ja Draculan suhde on erilainen.
Alkuperäisessä tarinassa pysymisen lisäksi hyviä puolia Bram Stokerin Draculassa ovat loistava puvustus ja meikkaus, hieno lavastus, musiikit ja mielenkiintoinen näyttely. Erikoistehosteet tosin ovat vuoden -92 luokkaa, sille ei mahda mitään. Draculan susi- ja lepakkohahmot kuuluvat näihin erikoistehosteisiin. Jostain syystä naureskelin myös Draculan vanhalle hahmolle. Ja elokuvassa tosiaan puhutaan paljon seksistä.

kuvat © EI MINUN; Dreamworks, Hollywood Pictures, Buena Vista Pictures, Sony Pictures, Warner Bros., Cinepost Studios, TLA Releasing, 20th Century Fox, FS Film Oy, TriStar Pictures, Columbia Pictures