"All alone in space and time, There's nothing here but what here's mine"

Viimeinkin sain luettua Irvine Welshin kirjan Porno (2002). Kyseessä on Welshin läpimurtoteoksen Trainspottingin (1993) jatko-osa, jossa kerrotaan tapahtumista 10 vuotta myödemmin. Henkilöt ovat suurimmilta osin samat, samoin tapahtumat pyörivät samojen aiheiden ympärillä. On huumeita, prostituutiota ja väkivaltaa, mutta tutun sarkasmin ja jopa jonkinlaisen huumorin sävyttämänä. Porno on hyvä ja tyyliltään koukuttava ja ajatuksia herättä. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään edeltäjänsä kaltainen mestariteos, sillä vaikka kirjaa on selvästi pohdittu pitkään ja huolella, juoni tuntuu hieman kevyeltä ja junnaavalta. Trainspottingin luomaa tunnelmaa ja ihmisen kuvausta on vain vaikea enää ohittaa.
Pornossa uutena hahmona esitellään opiskelija Nikki, joka tutustuu Lontoosta Edinburgiin palaavaan Sick Boyhin. Sick Boy kavereineen alkaa kehitellä pornoelokuvaa, jonka tähdeksi Nikki suostuu. Elokuva kuvataan siellä sun täällä, ja lopulta se julkaistaan. Sick Boyn lisäksi Edinburgiin palaavat Renton ja Begbie. Vanhat jännitteet ovat yhä tallella, luonteet eivät ole muuttuneet ja meno on riehakasta kuin 90-luvun alussa konsanaan. Juoni keskittyy pitkälti elokuvan tekoon ja siitä syntyviin ongelmiin. Ihmiset ovat aidon tuntuisia, mutta katkeria ja katalia. Kerronta on todella toimivaa. Itse koin suurta sympatiaa Spudia kohtaan - poikaparka ei vain sovi joukkoon. Lopussa on Trainspottingin tapaan yllättävä käänne.

Perjantaina 12. 6. kävin Provinssirockissa, Seinäjoella. Olin enimmäistä kertaa kyseisellä festarilla - saati Seinäjoella ylipäätään. Placebon takia matkustin siis 300 km, menomatkalla sain sentään isän heittämään minut ja festarikaverini Tuijan Tampereelle asti, josta sitten jatkoimme junalla. Paluumatka oli sitäkin hankalampi: neljältä aamuyöllä junalla Seinäjoelta Tampereelle, josta junalla Helsingin kautta Turkuun, josta isä heitti meidät aamupäivällä kotiin. Torstain ja perjantain välisenä yönä en nukkunut ollenkaan, ja olimme Provinssin porteilla jonottamassa jo klo 9. :D
Aika kului, välillä hitaasti ja välillä vähän nopeammin, kunnes kello lopulta läheti kuutta iltapäivällä. Edes porttien avautuessa taaksemme ei muodostunut isoa jonoa - juoksin silti Päälavan eteen niin kovaa kuin ikinä pääsin. Ennakkolippujen vaihto rannekkeisiin sekä turvatarkastus olivat molemmat yhtä sähläystä, siitä suuri miinus provinssille.
Ennen Päälavan ensimmäistä esiintyjää, Von Hertzen Brothersia, eräs tyttö pyysi minua antamaan eturivipaikkani hänelle - siis vain Von Hertzenin ajaksi. Päätin olla kiltti, ja hyödynsin vapaan aikani vaeltamalla ympäri Provinssin aluetta. Minulla on harvoin festareilla aikaa kiertää aluetta kunnolla läpi (yleensä jonotan fanaattisesti jonkun tietyn bändin takia yhden lavan edessä), joten tämä oli hauskaa. Ostin Placebon kiertuepaidan, katselin Baddingsin keikan lopun, ja kohtasin Placebon Steven! Steven nähdessäni panikoin ja jostain syystä englantini lakkasi toimimasta, mutta sain kuin sainkin nimmarin ja vaihdoimme muutaman sanan hatuista ja laukuista.
Vaelteleluhetkeni jälkeen palasin päälavan edustalle katsomaan sen Von Hertzen Brothersin. Vaikka en ollut koskaan ennen kuullutkaan heistä, oli keikka ihan menevä ja mielenkiintoinen. Musiikki oli nopeaa ja pompittavaa. En osaa sanoa pojista mitään fiksua, mutta kovasti hiukset heiluivat ja fanit tuntuivat tykkäävän.
Brothersin jälkeen lukkiuduin eturivipaikalleni odottamaan Placeboa. Ihmisiä ilmestyi joka suunnasta ja ahtaus kävi melkeinpä sietämättömäksi. Kun pojat sitten astelivat lavalle, kaikki se jännitys purkautui kiljumisena. Yleisö huusi niin kovaa kuin ikinä saattoi. Ja tottakai ihmiset tunkivat joka suunnasta kunnes en pystynyt liikauttamaan varvastakaan. Ja päälavan muodosta ja korkeudesta miinusta provinssille!
Vaikka yleisö oli lievästi sanottuna kiihkeä, ja lavan muodosta johtuen en nähnyt Steveä paljoakaan, oli itse keikka hyvä. Soitto oli tasokasta ja kappaleet kuulostivat aika pitkälti yhtä hyvältä kuin levyillä. Brianin ja Stefanin, puhun vain heistä koska muita en pahemmin nähnyt, lavaesiintyminen ei ehkä ole kovin vauhdikasta tai energistä. Se kuitenkin tarkoittaa, että he keskittyvät enemmän soittamiseen kuin yleisön ylimalkaiseen hypettämiseen ilmeillä ja liikkeillä. Selkeyden vuoksi: Brian soitti kitaraa ja toki lauloi, Stefan soitti myös kitaraa basson sijaan, Steve toimi rummuissa, Fiona hoiti viulun ja koskettimet ja monia muitakin soittimia, ja bassossa oli vanha tuttu Bill. Taustalaulajia tms (Nick?) en nähnyt, mutta sellaisia saattoi hyvinkin olla toisella puolella lavaa. Yllättäviä biisivalintoja olivat Black-Eyes ja Bionic - sekä erikoinen sovitus Sleeping with ghostsista. Olisin toivonut uudelta albumilta hieman eri kappaleita, esimerkiksi Julien olisi ollut mahtava kokemus livenä, mutta hyvä näinkin. Itselle parhaiten mieleen syöpyi oma vanha suosissibiisi Every you every me. En osaa sanoa mitään kovin fiksua, ainakin minulle keikka oli mahtava kokemus ja parempi kuin osasin odottaakaan. Uudestaan, uudestaan!
Settilista:
Kitty Litter
Ashtray Heart
Battle for the Sun
For What It's Worth
Black-Eyed
Speak in Tongues
Follow the Cops Back Home
Every You Every Me
Sleeping With Ghosts
Special Needs
The Never-Ending Why
Bionic
Meds
Come Undone
Special K
Song to Say Goodbye
encore:
Infra-Red
The Bitter End
encore 2:
Taste in Men
Kaiken sen ahtauden jälkeen en enään pystynyt jäämään eturiviin Children of Bodomia odottamaan, joten katselin suosiolla kauempaa. Heidän keikkansa meni kuitenkin aika pahasti ohi, sen verran placebohuumassa olin vielä. Jäin myös tuijottamaan vip-alueen reunalta Bodomille naureskelevaa Steveä. Samalta vanhalta Bodomilta vaikutti, hienot liekit ja keskiyötunnelmaa.
Suttuiset kuvat by minä, ja yleisökuva by Jarno Koskinen (allekirjoittanut on pinkkipää punaisessa ympyrässä).

Sunnuntaina 14. 6. lähdin Salosta 5:55 bussilla Helsinkiin katsastamaan Metallican. Jonotimme Tuijan kanssa vielä kauemmin kuin Provinssiin, kymmenisen tuntia. Tuuli, ja ilma oli kylmä, mutta kanssajonottajat olivat mukavia. Hartwall areena on mukavalla paikalla, sopivan syrjässä mutta kuitenkin kävelymatkan päässä kaikkialta.
Pääsimme toki sitten eturiviin, mistä ei kuitenkaan ensimmäisen lämppärin eli Mastodonin kohdalla ollut mitään hyötyä. Lava oli nimittäin keskelle kenttää asetettu neliö, jonka jokaisella sivulla oli tilaa ihmisille - tämä siksi, että enemmän ihmisiä mahtuisi sisään. Mastodon esiintyi vain lavan yhdellä sivulla, joten minulta heidän esiintymisesä meni täysin ohi. Enkä edes kuullut kunnolla, kun typeryyksissäni lättäsin korviini jotkut tulpat. Onneksi tajusin ottaa ne Mastodonin jälkeen pois.
Toinen lämppäri, Lamb of God, hyödynsi lavan kaikkia sivuja ja esiintyi muutenkin varsin energisesti ja hauskasti. Sortseissa ympäriinsä pomppiva laulaja tosin lähinnä nauratti. Musiikillisesti heistä tuli mieleen ehkä Children of Bodom. Ihan mukava keikka, muuta en osaa sanoa. Lämppäreitä en ollut kuunnellut koskaan ennen, joten väkisinkin jotain meni ohi.
En ole koskaan nähnyt sellaisia aaltoja ja yhteistaputuksia, kuin ennen itseMetallican lavalle astumista. Yleisö oli muutenkin hieno - kukaan ei töninyt tai tunkenut, oli tilaa hengittää ja heilua. Kun pojat sitten nousivat lavalle, olivat kaikki täysillä jokaisessa hetkessä mukana. Uskon, että keikka oli mahtava kokemus niin kentällä olijoille kuin katsomossa istuneillekin.
Metallica aloitti uusimman levyn avaavilla biiseillä, eli kappaleilla "That was just your life" ja "The end of the line", hienojen laser-valojen ympäröimänä. Pian valoshow kuitenkin loppui, ja siirryttiin vanhoihin kappaleisiin - "For whom the bell tolls" ja "No remorse". Yleisö tuntui villiintyvän eniten juuri vanhempien biisien kohdalla. Viidentenä soitettu "One" on sellaisessa klassikon asemassa, että sitä oli varmasti odotettukin. Seuraavaksi Metallica esitti taas pari kappaletta uudelta Death Magnetic albumiltaa, "Broken, beat & scarred" ja "Cyanide", joista jälkimmäinen sai todella lämpimän vastaanoton. "Sad but true" oli myöskin kovin suosittu, mutta sitä seurannutta "Turn the page":a en huomannut poikien edes soittaneen :D. Seuraavat biisit olivat taas uusia, "All Nightmare long" ja "The day that never comes". Niiden jälkeen yleisöä hypetettiin "Master of Puppets":illa ja suosikeilla "Fight fire with fire", "Nothing else matter's" ja "Enter sandman". Loppuun oli siis ympätty monia toivotuimpia kappaleita.
Encore käsitti kolme biisiä (joita en tosin ehtinyt kaikkia kuuntelemaan): "Helpless", "Trapped under ice" ja "Seek & destroy".
Metallican esiintyminen oli nopeaa ja energistä. Yhteishenki toimi, eikä minulla ole oikein mitään valittamista. Jos olisin Metallica-fani, sanoisin tämän olleen täydellinen keikka. Yleisö tuntui pitävän eniten hieman harvinaisemmista kappaleista kuten "Fight fire with fire" ja "Trapped under ice". Lipun hinta kirpaisee, mutta jos joskus harkitsette Metallican keikalle menoa - menkää.


Sori että tämän kirjoittamisessa kesti.

"Olen koputtanut - tule avaamaan"

Luin tässä Dan Browin Meteoriittin (Deception Point, 2001). Meteoriitti kertoo vaihtoehtoiseen USA:han sijoittujan tarinan Rachel Sexton nimisestä naisesta, joka tempautuu mukaan vauhdikkaaseen tapahtumasarjaan. En edes yritä selittää kirjan juonta, sillä se on kovin monitahoinen. Sextonin ympärillä hyörii monenlaista porukkaa, hän ajautuu keskelle salaliittoja, ja lopussa on tutuksi käynyt rakastelukohtaus. Meteoriitti on siis Brownin brownmaisista kirjoista brownmaisin.
Ehkä tuli jo selväksi, etten ole mikään Brownin tuotannon suuri ihailija. Ensimmäinen ongelma siinä on ärsyttävä, liian tarkka kerronta. Huono kirjoitustyyli nimittäin pilaa hyvänkin juonen. Toinen ongelma on kirjojen puisevat hahmot. Vaikka kuinka oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita, en ainakaan minä jaksa olla innostunut jos hahmot ovat elottomia tai ylitäydellisiä tai liian selkeästi johonkin tiettyyn tyyppiin tehtyjä. Eivät Brownin kirjat kuitenkaan ollenkaan kammottavia ole. Niissä on toisinaan odottamattomia käänteitä ja mielenkiintoisia huomioita. Ehkä Brown uppoaisi paremmin, jos pitäisin toiminnasta muuten. Mutta kun näin ei ole, kirjoista ei jää paljoa käteen.
Miksi Brown sitten myy niin mahdottomasti? Miksi minä vaivaudun lukemaan hänen teoksiaan? En osaa sanoa, mutta neuvon lukemaan Da Vinci Koodin ennen sen typerän filmatisoinnin katsomista. Tai jos Tom Hanks kiinnostaa, niin mikäs siinä.

Kävinpä pitkästä aikaa myös teatterissa. Turun Kaupunginteatterin tulkinta Astrid Lindgrenin vuoden 1981 klassikosta Ronja ryövärintytär (Ronja rövardotter) on ihan mukavaa katsottavaa, muttei mikään maailmaa mullistava kokemus.
Ohjaaja Maiju Sallas seuraa alkuperäistä kirjaa hyvin orjallisesti, mikä on toki ihan hyvä asia. Kirjan tarkka kopiointi kuitenkin aiheuttaa sen, että sitä lukemattomille näytelmä ei ehkä täysin aukene. Esimerkiksi repliikit ovat suoraan kirjasta. Hyvää kirjan seuraamisessa on kaikkien Lindgrenin luomien olentojen säilyttäminen - kakkiaiset ja männiäiset ovat todella hauskaa katsottavaa. Kirjaan oli ohjauksen puolesta haettu etäisyyttä vain lisäämällä kohtauksiin kieroutunutta huumoria. Vaikkei Ronjan ohjaus olekaan siis mikään ihmeellinen, Jani Uljaan loistava lavastus pelastaa tilanteen. Kerrankin kaupunginteatterin pyörivää lavaa on käytetty monipuolisesti ja loistavasti näytelmän hyväksi! Ronja Ryövärintytär on siis visuaalisesti kaunis, kirjaa orjallisesti seuraava näytelmä. Jotain kuitenkin puuttuu, jotta sitä voisi sanoa kovin hyväksi.
Lastennäytelmissä tietynlainen ylinäytteleminen on hyvin yleistä, ja, harmillista kyllä, Ronja ei tee tässä poikkeusta. Varsinkin itse Ronjaa esittävän Nina Kaipaisen näytteleminen on ajoittain jopa ärsyttävää. Birkinä nähdään Tuukka Vasama, muissa rooleissa muun muassa Mikko Leskelä, Ulla Reinikainen, Jukka Aaltonen, Petri Rajala ja Jaana Järvinen. Erityismaininnan ja paljon kehuja ansaitsee Henrikka Nieminen, joka esittää nukeilla kettua ja perhosta.


And in other news: only five days left 'till I finally see Placebo! Kun placebo.net antoi mahdollisuuden kuunnella "Battle for the sun"in kokonaan ennakkoon, päätin olla kuuntelematta ja odottaa kunnes saan levyn oikeasti käsiini. Olen tämän päätöksen tehtyäni vältellyt taktisesti myös uusia livevetoja. Nyt melkein kadun tätä, joka puolella käydään jo keskusteluja uusista kappaleista yms. - ja minä olen kuullut vain sinkkubiisit! Toivottavasti huomenna ilmestyvä levy on kaiken odottamisen arvoinen.
Odotuksen päättymisen kunniaksi liitän tähän suosikkini uusista Placebo-kuvista:

"When M&M was just a snack"

On taas kestänyt. Suosittelen seuramaan tätä http://smileatleast.blogspot.com/ , koska sinne päivittelen paljon useammin.
Tekisi kovasti mieli alkaa tehdä tästä blogista vähän monipuolisempaa: kertoisin kaikesta kulttuurista, joka innoittaa milläkin hetkellä. Voisin jopa alkaa kertoa ostoksistani yms. muotiblogimaisesti? Luultavasti tämä myös kääntyy englanniksi jossain vaiheessa. Jos tällaista tapahtuu, lupaan myös päivittää useammin.

11. 4. kävin Hanoi Rocksin viimeisellä ikärajattomalla keikalla, toki Tavastialla. Hanoi Rocks on minulle (ja maailmalle) todella tärkeä ja symbolinen bändi, joten olen onnellinen että menin. On harmittavaista kun bändit hajoavat, mutta Hanoi on jo kertaalleen hajonnut ja varmasti saavuttanut tavoitteensa, joten ymmärrän kyllä.
Jonotin Tavastian edessä kuutisen tuntia. Kyseessä oli harvinaisen hajanainen ja huonosti järjestäytynyt jono, epämääräinen lössi. Kun ovet lopulta avattiin, porukka huusi, juoksi ja töni kuin viimeistä päivää. Ihmisiä kaatuili. Paikalla oli myös kovin nuoria olentoja.
Päädyin lavan casempaan reunaan, toiseen riviin. Kyseessä olisi ollut todella hyvä paikka, jossei edessäni olisi heilunut epätavallisen pitkiä nuoria miehiä. No jaa. Itse keikka oli loistava: energinen, nopea ja villi. Mike oli suloinen huolehtiessaan eturivin pienistä ihmisistä ja kääntäessään välispiikit suomeksi. Andykin puhui välillä jotain, mutta siitä en saanut mitään selvää.

Pojat aloittivat Tragedylla, joka oli mielenkiintoinen valinta. Muita mun mieleen jääneitä kappaleita olivat "Malibu Beach", "Until I get you", "A day late, a dollar short", "Street Poetry", "Back to Mystery City", "Mental Beat", "Beer and a Cigarette", "Don't you ever leave me"ja "Oriental Beat". Muita en nyt muista, mutta luin jostain että Danoi soitti yhteensä 23 biisiä. Jos kiinnostaa tietää loput, googlaa. En ikinä muista minkään keikan settilistaa kokonaan, keikalla elää hetkessä eikä ajattele järjestelmällisesti.
Joten, olen tyytyväinen keikkaan ja onnellinen että menin. Hanoi Rocks ansaitsee kaiken kunnioituksen. Kiitos ja rest in peace. Comebackia odotellessa. Jos joku haluaa tietää lisää keikasta, kysyy.

Tasan viikko Hanoi Rocksin jälkeen, lauantaina 18. 4., kävin Nosturissa Emilie Autumnin keikalla. Emilietä ja Bloody Crumbetseja jonotin yli seitsemän tuntia, kylmyys ja tuuli ei pahemmin haitannut koska Nosturi on mukavalla paikalla ja muut jonottajat olivat kivoja. Näin Emilien & tyttöjen tulevan bussistaan ja menevän sisälle. Tällä kiertueella Bloody Crumbetseista mukana olivat Veronica Varlow, Aprella, Pirate Captain Mistress Maggot ja Blessed Contessa - osa suosikeistani! Ihana Maggot juoksenteli ulkona meidän jonottajien seassa useampan otteeseen.
Kun ovet avattiin, ei kukaan töninyt tai rynninyt. Pääsin aivan keskelle toista riviä, suoraan Emilien eteen. Ja keikan aikana ensimmäisestä rivistä lähti ihmisiä, joten päädyin puolittain eturiviin haha. Yleisö oli aivan ihana, lukuunottamatta muutamaa kännistä miestä.
Emilie ja Crumpetsit kuulostivat ja näyttivät mahtavilta, ja kyseessä oli melkeinpä yhtä paljon burlesqueta kuin musiikkia. Ja tämä yhdistelmä toimi hyvin: keikka oli yksi parhaimpia jossa olen koskaan ollut. Tyttöillä oli upeat vaatteet ja korsetit, seka meikit ja hiukset. Jopa lava(stus) ja pienet esineet ja yksityiskohdat olivat kauniita. Keikka oli melko pitkä, kaksi ja puoli tuntia, eikä se siis ollut todellakaan vain musiikkia ja laulamista: vaan myös hauskoja välispiikkejä, näyteltyjä kohatuksia ja muuta, kuten balettia ja hulavanteilua. Keikan ympärillä leijaili iloinen tunnelma, oli hauskaa.
En taaskaan muista koko settilistaa, mutta googlasin tällaisen:
Intro / 4 o’clock
Opheliac
Liar
The Art of Suicide
I Want my Innocence back
Shalott
Dominant
God Help Me
Unlaced
Dead is the New Alive
I Know Where You Sleep
306
Misery Loves Company
Mad Girl
Bohemian Rhapsody
Thank God I’m pretty
Always Look on the Bright Side of Life
Myös kaksi lainabiisiä toimivat hienosti, ja täytyy mainita että Maggie lauloi myös Paavo Pesusienen tunnuskappaleen.
Emilie ja Crumpetsit ottivat paljon kontaktia yleisöön, ja tuntuivat todella välittävän faneistaan. Keikan jälkeen olisi ollut meet&greet, mutta tytöt istuivat siellä vain parikymmentä minuuttia, joten minä en tietenkään ehtinyt saada nimmareita. Se taitaakin olla ainoa kaivelemaan jäänyt asia koko keikasta! Aion varmasti mennä seuraavallekin keikalle, ja suosittelen muillekin.
Taaseen minulta saa kysyä keikasta mitä vaan.

Kävin 24. 4. Vimmassa, tällä kertaa siellä soittivat Half Apple, Lost Paragraph ja Ernie Shoe. Kaikki kolme bändiä olivat hyviä, mutta taas kerran täytyy motkottaa yleisön puutteesta - mikseivät ihmiset käy Vimman keikoilla? Ei siellä järjestetä halpoja ja mukavia keikkoja loputtomiin, jos yleisössä on kerta toisensa jälkeen sellaiset kahdeksan ihmistä. Tällä kertaa keikka kuvattiin videolle, ja kaikilla paikallaolijoilla tuntui olevan hauskaa.
Illan aloitti 2007 perustettu naantalilainen Ernie Shoe. Progea/rockia/tms soittavan kolmihenkisen bändin esiintyminen oli yllättävän vakuuttavaa, dynamiikka toimi hyvin. Kolmihenkisten bändien kohdalla on aina vaarana, että yhteispeli, lavaesiintyminen ja jäsenten välinen dynamiikka ei toimi, mutta Ernie Shoe onnistui ihan hyvin. Laulaja Ilkan ääni on todella vahva ja hieno, ja ainakin minä jäin monesti kuuntelemaan pelkästään mahtavia vokaaleja. Muutenkin musiikki oli ihan toimivaa, mutta hiomista ja tekemistä toki on. Kokonaisuutena keikka oli nopeatempoinen, hauska ja iloinen. Aloittelevaksi bändiksi Ernie Shoe on siis oikein kiva, ja suosittelen tutustumaan heihin.
Toisena soitti instrumentaalinen ja eeppinen fuusiojazz/proge/reggae/funk/tms -yhtye Lost Paragraph. Heidän soittonsa on todella taitavaa ja ammattimaista, kappaleet ovat kuin mitkä tahansa suuren luokan jazzkappaleet. En ole koskaan ennen nähnyt livenä mitään samankaltaista, mutta voin sanoa että Lost Paragraphin musiikista lumoutuu ensikertalainenkin. Mikäli reggaehenkinen jazz kiinnostaa, suosittelen suurella lämmöllä tutustumaan nähin poikiin. Ja lisäksi bändi tuntui nauttivan kaikin siemauksin soittamisesta.
Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä, esiintyi Half Apple. He olivat loistavia kuten aina, mutta sanoisin että pojat pyrkivät kameroiden takia vielä parempaan kuin yleensä. He ovat todellakin aina vain taitavimpia - ja aina vain kuuluisampia. En nyt osaa sanoa mitään ihmeempää, tiedätte että rakastan näitä poikia. Seuraavaa keikkaa (12. 5.) odotellessa!
Ernie Shoe
Lost Paragraph
Half Apple

Sunnuntaina 26. 4. kävin katsomassa Kinokoplan kevään viimeisen näytöksen, joka oli elokuva Happy-Go-Lucky (Mike Leigh, 2008). Kyseessä on "draama/komedia", joka käytännössä tarkoittaa vaikeasti määriteltävää. Tämän genren elokuvat ovat yleensä joko todella komediaalisia, mutta jollain pienellä draamallisella juonella häystettyjä, tai hyvinkin vakavia. Happy-go-lucky ei ole kuitenkaan selvästi kumpaakaan.
Elokuva kertoo yltiöpositiivisen asenteen omaavasta ala-asteenopettajasta Poppysta (Sally Hawkins). Poppy viettää aikaa kämppiksensä Zoen (Alexis Zegerman) ja pikkusiskonsa Alicen (Sinead Matthews) kanssa, tapaa erilaisia ihmisiä, aloittaa autokoulun opettajanaan kyynisistä kyynisin Scott (Eddie Marsan), ja yrittää tehdä maailmasta paremman paikan. Aurinkoisen Poppyn ja muun maailman välille tulee konflikteja, joiden ympärillä elokuva pyörii. Osa kohtauksista on kevyitä ja iloisia, kuten Poppyn ja ystäviensä baari-illat. Jokaiseen Poppyn elämän osa-alueeseen liittyy kuitenkin jokin synkempi puoli, kuten vaikkapa flamengotuntien vetäjän sisäinen rikkinäisyys tai ala-asteella olevan kiusaajapojan elämä ja tilanne. On myös pelkästään vakavia kohtauksia, kuten kohtaus jossa Poppy keskustelee puliukon kanssa pikkutunneilla.
Happy-go-lucky onnistuu hyvin kuvaamaan nykyajan ilmiöitä ja typeryyttä. Kontrasti Poppyn ja esimerkiksi Scottin välillä on niin valtava, että se oikeasti laittaa ajattelemaan. Asioita on kuvattu pilke silmäkulmassa, vertauskuvallisesti ja brittiläisesti. Toisaalta, Happy-go-lucky on samaa sarjaa Wong Kar Wain elokuvien kanssa: juonta ei oikeastaan ole ja henkilöt ajelehtivat päättömästi elämissään. Kaikkia tämänlainen päämäärättömyys ja yksittäisiin tilanteisiin keskittyminen ei varmaankaan miellytä, ja silloin en suosittele elokuvan katsomista. Itse kuitenkin nautin Happy-go-luckysta - ja positiivisen maininnan ansaisevat elokuvan englantilaisuus, loistava puvustus, todella toimiva roolijako ja näyttelijöiden työ.

Stockmanin alennuksista oli joskus pakko ostaa pois Macaulay Culkinin esikoiskirja Junior (2006), ja nyt viimein sain sen kunnolla luettua. Ja jos nyt suoraan sanotaan, niin kyseessä ei ole mikään vuosisadan mestariteos. Culkinin teksti on lähinnä sekavaa ja hassua, pätkittäistä, epäoleellista, ja tuo mieleen jotain, mikä olisi voitu kirjottaa psykologille traumojen purkamistarkoituksissa.
Lyhyesti selitettynä, Junior koostuu erilaisita lyhyistä tarinoista (joista osaa on moniosaisia), Culkinin henkilökohtaisista top-listoista, piirroksista ja jopa runoista. Kyseessä ei siis ole mikään kunnon romaani, vaan ehkä enemmänkin novellikokoelma. Toisaalta, kirjan tekstit pyörivät kuitenkin samojen aiheiden ympärillä, ja osa niistä jopa alkaa kirjan alussa ja loppuu lopussa. Minusta parhaimmat osat kirjaa ovat moniosainen "Dad" ja listat kuten "People who are dead (in no particular order)" ja "Things to do before I die".
En osaa sanoa onko Culkinilla ollut Junioria kirjoittaessaan jonkilainen suunnitelma. Haluaisin nimittäin uskoa, että kirjalla on jokin syvempi merkitys jota en vain ole vielä huomannut. Ehkä kirjassa on tarinoiden välistä luettavissa jotain syvällistä. Aiheet liittyvät Culkinin perhe-elämään, ongelmiin isänsä kanssa ja lapsijulkkiksena olemiseen, mutta myös ihmiselämän yleiseen hankaluuteen ja typeryyteen ja esimerkiksi seurusteluun. En vaan sitten tiedä, mihin tällä kaikella on pyritty, jos mihinkään. Culkin moneen otteeseen korostaa olevansa muuttunut ihmisenä kirjan aloittamisen ja lopettamisen välillä, ja ettei hän itsekään välttämättä muista mitän on tarkoittanut alkupään teksteillä. Jotain kertoo sekin, että kirjassa on kolme esipuhetta.
Jos haluaa lukaista jotain nopeaa ja epämääräitä, suosittelen tätä. Ja kuten Culkin on itse sanonut, Junior on yksi niistä kirjoista, jotka voi hyvin lukea vaikka lopusta alkuun.