1. You do not talk about fight club 2. You DO NOT talk about fight club.

Luin tässä Chuck Palahniukin Fight Clubin (1996). No huhhuh. Olin jo lopettaa kesken, mutta luinkin sitten yhdeltä istumalta koko kirjan. Jos Trainspotting oli mielestäni raaka ja väkivaltainen, niin tämä oli sitä aivan toisella tasolla.
Nimettömäksi jäävä mies kärsii unettomuudesta. Hänen lääkärinsä neuvoo olemaan valittamatta ja näkemään oikeaa kärsimystä, joten mies alkaa käymään erilaisissa tukiryhmissä (esim. kivessyöpä) ja nukkuminen luonnistuu taas. Mutta myös Marla-niminen nainen alkaa käydä ryhmissä "iloitakseen siitä, että elää", ja tämä sotkee päähenkilön ajatuksia. Liikematkallaan mies tapaa Tyler Durdenin, josta muodostuu hänen ainoa ystävänsä. Ja kun päähenkilön asunto räjähtää, hän muuttaa Tylerin luo. Kovin pian heidän ystävyytensä keskipisteeksi muodostuu väkivalta. He perustavat "tappelukerhoja" ja myyvät itsetekemäänsä saippuaa. Mies on väsynyt, Durdenia ei enää näy ja heidän talonsa täyttää avaruusapinoiksi nimetyt ilmeettömät ihmiset. Lopulta juoni menee todella kummalliseksi, maailma väkivaltaistuu ja ei ole enää muuta pakotietä kuin itsemurha.
Tarinassa on paljon taustapolkuja ja pieniä yksityiskohtia, mutta päällimmäisenä mieleen jää väkivalta. Kirjassa tapellaan, hakataan ja murhataan enemmän kuin missään mitä olen ennen lukenut. Sinne tänne ripotellut faktat pommien rakentamisista, ihmisten julmuudesta ja elämän yleisestä turhuudesta saavat todella miettimään,milloin tällaista alkaa oikeasti tapahtua. Päähenkilön muuttumista, ajatuksia ja ongelmia on kuvattu todella hienosti; loppuratkaisua ei voi arvata kovin aikaisin (mikäli ei ole nähnyt elokuvaa tai muuten tiedä asiaa). Kaikki on kirjoitettu kovin realistisesti ja todentuntuisesti. Ihmisten motiivit tekoihinsa ja muiden täydellinen hyväksikäyttäminen, kivusta nauttimen ja elämän jano/pelko ovat tavallaan kovin ymmärrettäviä. Satiiri on huipussaan, paljon kyynisemmin ei maailmaa voisi kuvata. Loppukohtaus on upea; "Me emme ole erityisiä. Me emme myöskään ole paskaa tai roskaa. Me vain olemme. Me vain olemme, ja se mikä tapahtuu, vain tapahtuu." Ainakin minuun Fight Club teki suuren vaikutuksen.
Suosittelen tietynlaisena shokkikirjana, kokemuksena. Mutta jos väkivalta inhottaa, kannattaa unohtaa koko asia. Usein kirjoissa ei kuvailla yhtä tarkkaan ihmisten polttamista sulalla vahalla, kasvojen repeytymistä niin, että muodostuu rivo hymy korvasta korvaan, kiveksien irtileikkaamisia tai päänahan irtirepeytymisiä. Ajatukset, ideat ja tarina ovat kuitenkin hienoja ja mielenkiintoisia, joten sopii pohtia lukeako vai ei.

Mtv3 näytti viime lauantaina elokuvan Riku Rikas (Richie Rich, Donald Petrie 1994), ja olihan se pakko katsoa ihan nostalgiamielessä. Macaulay Culkin on lutunen. Yllättävän hauska ja toimiva komedia, vaikkei todellakaan mikään erityisen loistava.
Tämän on varmaan jokainen 80- ja 90-lukujen lapsi nähnyt, joten ehkä juonen ja sellaisen sijaan voisin koittaa lätistä jotain muuta.
Riku (Culkin) on maailman rikkain lapsi. Mutta raha ei tuokkaan onnea (!), vaan Rikulla ei ole ystäviä ja hänen vanhempansa ovat kiireisiä. Elokuva perustuu aika pitkälti omituisten luksusvempainten esittelyyn, muuttaen kaiken kovin vanhentuneen ja ysärin oloiseksi. Rikun kännykkä on varmaan kuvaushetkellä ollut uusinta uutta. Jos juoni ja näyttelijät olisivat yhtä huonoja kuin sarjakuvista muovatuissa lastenelokuvissa yleensä, ei tätä voisi katsoa ollenkaan. Rikun vanhemmat, Regina (Christine Ebersole) ja Riku vanhempi (Edward Herrmann), lähtevät yksityisellä helikopterillaan ihan kahdestaan kodistaan Valloista tapaamaan Brittien kuningatarta. Mutta kone syöksyykin mereen, koska joku on laittanut dynamiittia matkaan. Pelastusveneellä filosoiden Regina ja Riku odottavat poikansa pelastavan heidät. Tähän liittyy kaikenlaista komiikkaa; mitä tekevät kaksi upporikasta keskellä merta? Mitäpä muutakaan, kuin tyhjentävät minijääkaappinsa brandyista, pelastavat ajelehtivat pradan vaatteensa ja suunnittelevat kotiinpaluutaan optimistisesti kuin mitkäkin. Toisaalla Riku pitää hauskaa lähiön lapsien kanssa. Nämä lapset sisältävät juuri kaikki kliseisimmät tyypit; punatukkainen poikatyttö, kovasti ruuan perään oleva pullea poika, suosittu poika ja suositun pojan tavis kaveri. Piireissä liikkuvat myös Rikun henkilökohtainen palvelija Cadbury (Jonathan Hyde) ja Rikkaiden palkkalistoilla keikkoja epämääräinen Lawrence (John Larroquette). Cadbury on hauska hahmo, brittityylinen vanhanaikainen palvelija tai ehkä henkivartija tai ystävä. Vankilasta karatessaan Cadburyn asu on jo aika hulvaton. Lawrence taas on tylsääkin tylsempi perus pahis. Tosin loppukohtauksessa, yhteiskuntapalvelua siivoamalla suorittaessaan hän sai vähän naurahtamaan. Aikamoinen hullunmylly Rikun ympärillä käynnistyy; hän johtaa isänsä firmaa ja pakenee rikollisia omalla tontillaan. Enpäs kerrokaan sen enempää, jotta saisitte nyt kipinän katsoa itsekin tällaisia klassikoita. Hoo.

Siiten ihan toiseen aiheeseen. Naispuolisista drag artisteista puhutaan ihan liian vähän, joten tässä pieni ylistys omalle suosikilleni. Kimberly McBride osaa näyttää aivan keneltä tahansa, Marilyn Monroesta ja Mansonista Catwomanin kautta Kurt Cobainiin ja Iggy Poppiin. Yleensä kauniit naiset eivät saa itsestään kovin miehisiä, mutta tässä näette poikkeuksen. Hauskoja videoita senkun tulee ja tulee. Kimberly on vaan niin loistava.
youtube funnyordie
muutama linkki joihinkin mun lemppareihin video1 video2 video3 video4 sisällön saa selville katsomalla :) ja itseään kiinnostavat videot voi selata ihan ite Kimin profiilista.

Ja taas ihan jotain muuta; sain luettua lisää Sherlock Holmesia. Epämääräisessä kokelmassa Doylen Holmes-novelleja oli parikymmentä tarinaa, hyviä kaikki. Watsonin näkökulmasta on hauska lukea, voi itse Christie-tyyliin pähkäillä johtolankoja ja mahdollisuuksia. Novellit ovat hauskoja myös lyhyytensä puolesta; joka välissä ehtii lukea ainakin yhden. Kirjan viimeinen novelli, Sherlock Holmesin sotapalvelus, on tyyliltään todella erilainen kuin aikaisemmat. Synkempi ja lopullismepi. Itse Doylestakin olisi kiva lukea jotain, keijukaisiin ja muuhun potaskaan tosissaan hurahtaneet ovat harvassa. Seuraavaksi voisin kokeilla lukea lisää täältä http://camdenhouse.ignisart.com/

Kinokopla näytti viime sunnuntaina Wong Kar-Wain My Blueberry Nightsin (2007). Olin itseasiassa odottanut jotain parempaa, Waing edelliset elokuvat ovat olleet parempia. Ei Mun mustikkayöt silti huono ole, ei ollenkaan. Ehkä se on yhtä hyvä kuin edellisetkin, en vain ymmärtänyt sitä kunnolla. Toivottavasti asia on niin.
Kyseessä on matkaleffa. Päähenkilö matkustaa ympäriinsä ilman mitään päätä tai häntää. Siis tuttua Waita; miljöönä kahvila, kaikki etsivät itseään ja tarkoitusta elämälleen, hahmoina erilaisia naisia ja mies. Kuvaus, värit ja valot ovat loistavia. Jokainen kohtaus on kaunista katsottavaa.
Elizabeth, yllättävän taitava Norah Jones, eroaa poikaystävästään ja tutustuu kahvilan pitäjään, Jeremyyn. Hän lähtee matkustamaan ympäri USA:ta kirjoittaen kahvikaverilleen (Jude Law) sekavia mietteitä, päämääränään säästää ja ostaa oma auto. Elizabeth työskentelee erinäisissä ruokapaikoissa ja tutustuu näissä kahteen naiseen. Ensimmäinen nainen, paikallinen baariruusu Sue Lynn (Rachel Weisz), on paha tyttö. Tosin hänkin itkee päähahmomme olkaa vasten kuollutta aviomiestään, jota ei oikeasti rakastanutkaan. Elizabethin vaihdettua maisemaa, hän tutustuu toiseen naiseen. Leslie (Natalie Portman), taitava uhkapeluri ja tietyntyyppinen kovis hänkin, lupaa antaa autonsa päätytöllemme. He lähtevät kuitenkin ensin yhdessä Chicagoon, koska Leslien isä on joutunut sairaalaan. Lopulta Elizabeth ei saa tätä ko. autoa, vaan ostaa toisen. Sitten hän matkaa takaisin New Yorkiin ja päätyy Jeremyn kanssa syömään mustikkapiirakkaa. Söpöä.
Blueberry nights on Wain ensimmäinen suuren luokan elokuva, englannin kielinen ja höystetty isoilla staroilla ja jännillä näyttelemitä aloittelevilla laulajilla. Taiteellinen ja mielenkiintoinen, kai. En vai oikein näe kaikkien käänteiden merkitystä. Näyttelijöitä täytyy joka tapauksessa kehua! Jude Law, jonka tunnen vain Sky Captainista (Kenny Conran 2004) ja Lemony Snicketistä (Brad Silberling, 2004), yllättää positiivisesti; hän saa hassusta hahmostaan paljon irti. Norah Jones yllättää myös debyyttiroolissaan. Kauniit kasvot ja kiva ääni, muttei silti mikään perus laulaja goes näyttelijä. Odotellaan seuraavaa elokuvaa ja mietitään sitten. Rachel Weisz on ihanan näköinen seksikkäine hiuksineen, ja hänen näyttelemisensä on vahvaa ja täyteläistä. Täytyy katsoa jossain välissä elokuviaan enemmänkin. Natalie Portman on loistava. Nainen vain näyttelee niin hyvin! Hän onnistuu jokaisessa elokuvassaan eläytymään roolihahmoonsa mahtavasti, toisinaan ei meinaa tunnistaa samaksi näyttelijäksi (no kyllä meinaa, hänen kasvojaan ei hevillä unohda). David Strathairn on juuri oikea rooliinsa. Aitoa näyttelemistä. Hän esittää Sue Lynnin alkoholistia aviomiestä, surullista ja vihaista ihmistä. Upeat ilmeet. Täytyy viellä mainita Cat Powerin pienehkö rooli Jeremyn venäläisenä ex-tyttöystävä. Ihan hyvin häneltäkin, tosin rooli on niin pieni että vielä toistaiseksi suosin häntä laulajana.Ihana Natalie viekkaana uhkapelurina. Hui!