"Olen koputtanut - tule avaamaan"

Luin tässä Dan Browin Meteoriittin (Deception Point, 2001). Meteoriitti kertoo vaihtoehtoiseen USA:han sijoittujan tarinan Rachel Sexton nimisestä naisesta, joka tempautuu mukaan vauhdikkaaseen tapahtumasarjaan. En edes yritä selittää kirjan juonta, sillä se on kovin monitahoinen. Sextonin ympärillä hyörii monenlaista porukkaa, hän ajautuu keskelle salaliittoja, ja lopussa on tutuksi käynyt rakastelukohtaus. Meteoriitti on siis Brownin brownmaisista kirjoista brownmaisin.
Ehkä tuli jo selväksi, etten ole mikään Brownin tuotannon suuri ihailija. Ensimmäinen ongelma siinä on ärsyttävä, liian tarkka kerronta. Huono kirjoitustyyli nimittäin pilaa hyvänkin juonen. Toinen ongelma on kirjojen puisevat hahmot. Vaikka kuinka oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita, en ainakaan minä jaksa olla innostunut jos hahmot ovat elottomia tai ylitäydellisiä tai liian selkeästi johonkin tiettyyn tyyppiin tehtyjä. Eivät Brownin kirjat kuitenkaan ollenkaan kammottavia ole. Niissä on toisinaan odottamattomia käänteitä ja mielenkiintoisia huomioita. Ehkä Brown uppoaisi paremmin, jos pitäisin toiminnasta muuten. Mutta kun näin ei ole, kirjoista ei jää paljoa käteen.
Miksi Brown sitten myy niin mahdottomasti? Miksi minä vaivaudun lukemaan hänen teoksiaan? En osaa sanoa, mutta neuvon lukemaan Da Vinci Koodin ennen sen typerän filmatisoinnin katsomista. Tai jos Tom Hanks kiinnostaa, niin mikäs siinä.

Kävinpä pitkästä aikaa myös teatterissa. Turun Kaupunginteatterin tulkinta Astrid Lindgrenin vuoden 1981 klassikosta Ronja ryövärintytär (Ronja rövardotter) on ihan mukavaa katsottavaa, muttei mikään maailmaa mullistava kokemus.
Ohjaaja Maiju Sallas seuraa alkuperäistä kirjaa hyvin orjallisesti, mikä on toki ihan hyvä asia. Kirjan tarkka kopiointi kuitenkin aiheuttaa sen, että sitä lukemattomille näytelmä ei ehkä täysin aukene. Esimerkiksi repliikit ovat suoraan kirjasta. Hyvää kirjan seuraamisessa on kaikkien Lindgrenin luomien olentojen säilyttäminen - kakkiaiset ja männiäiset ovat todella hauskaa katsottavaa. Kirjaan oli ohjauksen puolesta haettu etäisyyttä vain lisäämällä kohtauksiin kieroutunutta huumoria. Vaikkei Ronjan ohjaus olekaan siis mikään ihmeellinen, Jani Uljaan loistava lavastus pelastaa tilanteen. Kerrankin kaupunginteatterin pyörivää lavaa on käytetty monipuolisesti ja loistavasti näytelmän hyväksi! Ronja Ryövärintytär on siis visuaalisesti kaunis, kirjaa orjallisesti seuraava näytelmä. Jotain kuitenkin puuttuu, jotta sitä voisi sanoa kovin hyväksi.
Lastennäytelmissä tietynlainen ylinäytteleminen on hyvin yleistä, ja, harmillista kyllä, Ronja ei tee tässä poikkeusta. Varsinkin itse Ronjaa esittävän Nina Kaipaisen näytteleminen on ajoittain jopa ärsyttävää. Birkinä nähdään Tuukka Vasama, muissa rooleissa muun muassa Mikko Leskelä, Ulla Reinikainen, Jukka Aaltonen, Petri Rajala ja Jaana Järvinen. Erityismaininnan ja paljon kehuja ansaitsee Henrikka Nieminen, joka esittää nukeilla kettua ja perhosta.


And in other news: only five days left 'till I finally see Placebo! Kun placebo.net antoi mahdollisuuden kuunnella "Battle for the sun"in kokonaan ennakkoon, päätin olla kuuntelematta ja odottaa kunnes saan levyn oikeasti käsiini. Olen tämän päätöksen tehtyäni vältellyt taktisesti myös uusia livevetoja. Nyt melkein kadun tätä, joka puolella käydään jo keskusteluja uusista kappaleista yms. - ja minä olen kuullut vain sinkkubiisit! Toivottavasti huomenna ilmestyvä levy on kaiken odottamisen arvoinen.
Odotuksen päättymisen kunniaksi liitän tähän suosikkini uusista Placebo-kuvista:

"When M&M was just a snack"

On taas kestänyt. Suosittelen seuramaan tätä http://smileatleast.blogspot.com/ , koska sinne päivittelen paljon useammin.
Tekisi kovasti mieli alkaa tehdä tästä blogista vähän monipuolisempaa: kertoisin kaikesta kulttuurista, joka innoittaa milläkin hetkellä. Voisin jopa alkaa kertoa ostoksistani yms. muotiblogimaisesti? Luultavasti tämä myös kääntyy englanniksi jossain vaiheessa. Jos tällaista tapahtuu, lupaan myös päivittää useammin.

11. 4. kävin Hanoi Rocksin viimeisellä ikärajattomalla keikalla, toki Tavastialla. Hanoi Rocks on minulle (ja maailmalle) todella tärkeä ja symbolinen bändi, joten olen onnellinen että menin. On harmittavaista kun bändit hajoavat, mutta Hanoi on jo kertaalleen hajonnut ja varmasti saavuttanut tavoitteensa, joten ymmärrän kyllä.
Jonotin Tavastian edessä kuutisen tuntia. Kyseessä oli harvinaisen hajanainen ja huonosti järjestäytynyt jono, epämääräinen lössi. Kun ovet lopulta avattiin, porukka huusi, juoksi ja töni kuin viimeistä päivää. Ihmisiä kaatuili. Paikalla oli myös kovin nuoria olentoja.
Päädyin lavan casempaan reunaan, toiseen riviin. Kyseessä olisi ollut todella hyvä paikka, jossei edessäni olisi heilunut epätavallisen pitkiä nuoria miehiä. No jaa. Itse keikka oli loistava: energinen, nopea ja villi. Mike oli suloinen huolehtiessaan eturivin pienistä ihmisistä ja kääntäessään välispiikit suomeksi. Andykin puhui välillä jotain, mutta siitä en saanut mitään selvää.

Pojat aloittivat Tragedylla, joka oli mielenkiintoinen valinta. Muita mun mieleen jääneitä kappaleita olivat "Malibu Beach", "Until I get you", "A day late, a dollar short", "Street Poetry", "Back to Mystery City", "Mental Beat", "Beer and a Cigarette", "Don't you ever leave me"ja "Oriental Beat". Muita en nyt muista, mutta luin jostain että Danoi soitti yhteensä 23 biisiä. Jos kiinnostaa tietää loput, googlaa. En ikinä muista minkään keikan settilistaa kokonaan, keikalla elää hetkessä eikä ajattele järjestelmällisesti.
Joten, olen tyytyväinen keikkaan ja onnellinen että menin. Hanoi Rocks ansaitsee kaiken kunnioituksen. Kiitos ja rest in peace. Comebackia odotellessa. Jos joku haluaa tietää lisää keikasta, kysyy.

Tasan viikko Hanoi Rocksin jälkeen, lauantaina 18. 4., kävin Nosturissa Emilie Autumnin keikalla. Emilietä ja Bloody Crumbetseja jonotin yli seitsemän tuntia, kylmyys ja tuuli ei pahemmin haitannut koska Nosturi on mukavalla paikalla ja muut jonottajat olivat kivoja. Näin Emilien & tyttöjen tulevan bussistaan ja menevän sisälle. Tällä kiertueella Bloody Crumbetseista mukana olivat Veronica Varlow, Aprella, Pirate Captain Mistress Maggot ja Blessed Contessa - osa suosikeistani! Ihana Maggot juoksenteli ulkona meidän jonottajien seassa useampan otteeseen.
Kun ovet avattiin, ei kukaan töninyt tai rynninyt. Pääsin aivan keskelle toista riviä, suoraan Emilien eteen. Ja keikan aikana ensimmäisestä rivistä lähti ihmisiä, joten päädyin puolittain eturiviin haha. Yleisö oli aivan ihana, lukuunottamatta muutamaa kännistä miestä.
Emilie ja Crumpetsit kuulostivat ja näyttivät mahtavilta, ja kyseessä oli melkeinpä yhtä paljon burlesqueta kuin musiikkia. Ja tämä yhdistelmä toimi hyvin: keikka oli yksi parhaimpia jossa olen koskaan ollut. Tyttöillä oli upeat vaatteet ja korsetit, seka meikit ja hiukset. Jopa lava(stus) ja pienet esineet ja yksityiskohdat olivat kauniita. Keikka oli melko pitkä, kaksi ja puoli tuntia, eikä se siis ollut todellakaan vain musiikkia ja laulamista: vaan myös hauskoja välispiikkejä, näyteltyjä kohatuksia ja muuta, kuten balettia ja hulavanteilua. Keikan ympärillä leijaili iloinen tunnelma, oli hauskaa.
En taaskaan muista koko settilistaa, mutta googlasin tällaisen:
Intro / 4 o’clock
Opheliac
Liar
The Art of Suicide
I Want my Innocence back
Shalott
Dominant
God Help Me
Unlaced
Dead is the New Alive
I Know Where You Sleep
306
Misery Loves Company
Mad Girl
Bohemian Rhapsody
Thank God I’m pretty
Always Look on the Bright Side of Life
Myös kaksi lainabiisiä toimivat hienosti, ja täytyy mainita että Maggie lauloi myös Paavo Pesusienen tunnuskappaleen.
Emilie ja Crumpetsit ottivat paljon kontaktia yleisöön, ja tuntuivat todella välittävän faneistaan. Keikan jälkeen olisi ollut meet&greet, mutta tytöt istuivat siellä vain parikymmentä minuuttia, joten minä en tietenkään ehtinyt saada nimmareita. Se taitaakin olla ainoa kaivelemaan jäänyt asia koko keikasta! Aion varmasti mennä seuraavallekin keikalle, ja suosittelen muillekin.
Taaseen minulta saa kysyä keikasta mitä vaan.

Kävin 24. 4. Vimmassa, tällä kertaa siellä soittivat Half Apple, Lost Paragraph ja Ernie Shoe. Kaikki kolme bändiä olivat hyviä, mutta taas kerran täytyy motkottaa yleisön puutteesta - mikseivät ihmiset käy Vimman keikoilla? Ei siellä järjestetä halpoja ja mukavia keikkoja loputtomiin, jos yleisössä on kerta toisensa jälkeen sellaiset kahdeksan ihmistä. Tällä kertaa keikka kuvattiin videolle, ja kaikilla paikallaolijoilla tuntui olevan hauskaa.
Illan aloitti 2007 perustettu naantalilainen Ernie Shoe. Progea/rockia/tms soittavan kolmihenkisen bändin esiintyminen oli yllättävän vakuuttavaa, dynamiikka toimi hyvin. Kolmihenkisten bändien kohdalla on aina vaarana, että yhteispeli, lavaesiintyminen ja jäsenten välinen dynamiikka ei toimi, mutta Ernie Shoe onnistui ihan hyvin. Laulaja Ilkan ääni on todella vahva ja hieno, ja ainakin minä jäin monesti kuuntelemaan pelkästään mahtavia vokaaleja. Muutenkin musiikki oli ihan toimivaa, mutta hiomista ja tekemistä toki on. Kokonaisuutena keikka oli nopeatempoinen, hauska ja iloinen. Aloittelevaksi bändiksi Ernie Shoe on siis oikein kiva, ja suosittelen tutustumaan heihin.
Toisena soitti instrumentaalinen ja eeppinen fuusiojazz/proge/reggae/funk/tms -yhtye Lost Paragraph. Heidän soittonsa on todella taitavaa ja ammattimaista, kappaleet ovat kuin mitkä tahansa suuren luokan jazzkappaleet. En ole koskaan ennen nähnyt livenä mitään samankaltaista, mutta voin sanoa että Lost Paragraphin musiikista lumoutuu ensikertalainenkin. Mikäli reggaehenkinen jazz kiinnostaa, suosittelen suurella lämmöllä tutustumaan nähin poikiin. Ja lisäksi bändi tuntui nauttivan kaikin siemauksin soittamisesta.
Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä, esiintyi Half Apple. He olivat loistavia kuten aina, mutta sanoisin että pojat pyrkivät kameroiden takia vielä parempaan kuin yleensä. He ovat todellakin aina vain taitavimpia - ja aina vain kuuluisampia. En nyt osaa sanoa mitään ihmeempää, tiedätte että rakastan näitä poikia. Seuraavaa keikkaa (12. 5.) odotellessa!
Ernie Shoe
Lost Paragraph
Half Apple

Sunnuntaina 26. 4. kävin katsomassa Kinokoplan kevään viimeisen näytöksen, joka oli elokuva Happy-Go-Lucky (Mike Leigh, 2008). Kyseessä on "draama/komedia", joka käytännössä tarkoittaa vaikeasti määriteltävää. Tämän genren elokuvat ovat yleensä joko todella komediaalisia, mutta jollain pienellä draamallisella juonella häystettyjä, tai hyvinkin vakavia. Happy-go-lucky ei ole kuitenkaan selvästi kumpaakaan.
Elokuva kertoo yltiöpositiivisen asenteen omaavasta ala-asteenopettajasta Poppysta (Sally Hawkins). Poppy viettää aikaa kämppiksensä Zoen (Alexis Zegerman) ja pikkusiskonsa Alicen (Sinead Matthews) kanssa, tapaa erilaisia ihmisiä, aloittaa autokoulun opettajanaan kyynisistä kyynisin Scott (Eddie Marsan), ja yrittää tehdä maailmasta paremman paikan. Aurinkoisen Poppyn ja muun maailman välille tulee konflikteja, joiden ympärillä elokuva pyörii. Osa kohtauksista on kevyitä ja iloisia, kuten Poppyn ja ystäviensä baari-illat. Jokaiseen Poppyn elämän osa-alueeseen liittyy kuitenkin jokin synkempi puoli, kuten vaikkapa flamengotuntien vetäjän sisäinen rikkinäisyys tai ala-asteella olevan kiusaajapojan elämä ja tilanne. On myös pelkästään vakavia kohtauksia, kuten kohtaus jossa Poppy keskustelee puliukon kanssa pikkutunneilla.
Happy-go-lucky onnistuu hyvin kuvaamaan nykyajan ilmiöitä ja typeryyttä. Kontrasti Poppyn ja esimerkiksi Scottin välillä on niin valtava, että se oikeasti laittaa ajattelemaan. Asioita on kuvattu pilke silmäkulmassa, vertauskuvallisesti ja brittiläisesti. Toisaalta, Happy-go-lucky on samaa sarjaa Wong Kar Wain elokuvien kanssa: juonta ei oikeastaan ole ja henkilöt ajelehtivat päättömästi elämissään. Kaikkia tämänlainen päämäärättömyys ja yksittäisiin tilanteisiin keskittyminen ei varmaankaan miellytä, ja silloin en suosittele elokuvan katsomista. Itse kuitenkin nautin Happy-go-luckysta - ja positiivisen maininnan ansaisevat elokuvan englantilaisuus, loistava puvustus, todella toimiva roolijako ja näyttelijöiden työ.

Stockmanin alennuksista oli joskus pakko ostaa pois Macaulay Culkinin esikoiskirja Junior (2006), ja nyt viimein sain sen kunnolla luettua. Ja jos nyt suoraan sanotaan, niin kyseessä ei ole mikään vuosisadan mestariteos. Culkinin teksti on lähinnä sekavaa ja hassua, pätkittäistä, epäoleellista, ja tuo mieleen jotain, mikä olisi voitu kirjottaa psykologille traumojen purkamistarkoituksissa.
Lyhyesti selitettynä, Junior koostuu erilaisita lyhyistä tarinoista (joista osaa on moniosaisia), Culkinin henkilökohtaisista top-listoista, piirroksista ja jopa runoista. Kyseessä ei siis ole mikään kunnon romaani, vaan ehkä enemmänkin novellikokoelma. Toisaalta, kirjan tekstit pyörivät kuitenkin samojen aiheiden ympärillä, ja osa niistä jopa alkaa kirjan alussa ja loppuu lopussa. Minusta parhaimmat osat kirjaa ovat moniosainen "Dad" ja listat kuten "People who are dead (in no particular order)" ja "Things to do before I die".
En osaa sanoa onko Culkinilla ollut Junioria kirjoittaessaan jonkilainen suunnitelma. Haluaisin nimittäin uskoa, että kirjalla on jokin syvempi merkitys jota en vain ole vielä huomannut. Ehkä kirjassa on tarinoiden välistä luettavissa jotain syvällistä. Aiheet liittyvät Culkinin perhe-elämään, ongelmiin isänsä kanssa ja lapsijulkkiksena olemiseen, mutta myös ihmiselämän yleiseen hankaluuteen ja typeryyteen ja esimerkiksi seurusteluun. En vaan sitten tiedä, mihin tällä kaikella on pyritty, jos mihinkään. Culkin moneen otteeseen korostaa olevansa muuttunut ihmisenä kirjan aloittamisen ja lopettamisen välillä, ja ettei hän itsekään välttämättä muista mitän on tarkoittanut alkupään teksteillä. Jotain kertoo sekin, että kirjassa on kolme esipuhetta.
Jos haluaa lukaista jotain nopeaa ja epämääräitä, suosittelen tätä. Ja kuten Culkin on itse sanonut, Junior on yksi niistä kirjoista, jotka voi hyvin lukea vaikka lopusta alkuun.

Luin Trainspottingin jälkimaininneissa Irvine Welshin uudempaa tuotantoa, tosin en vielä sitä Pornoa. Mestarikokkien Sänkykamarisalaisuudet (The Bedroom Secrets of The Master Chefs, 2006) on paksu kuin mikäkin, muttei tuntunut saavuttavan pointtiaan missään vaiheessa. Ei kyseessä mikään huono kirja ole, lähinnä vain juoni on liian köyhä noin paksuun kirjaan. Kerronta on toki koukuttavaa ja hahmot ja tapahtumat mielenkiintoisia. Ja kuten takakannessa sanotaan, Welsh tuntuu tässä hieman (vain hieman) rauhoittuneen. Ei siis todellakaan mikään Trainspottingin kaltainen mestariteos, mutta ihan kelpo luettavaa.
Kirja kertoo samassa paikassa työskentelevistä Danny Skinneristä ja Brian Kibbystä, jotka ovat kuin toistensa vastakohtia. Heidän elämänsä jostain syystä kuitenkin kytkeytyvät yhteen. Skinner on kova juomaan, pitää naisista ja etsii tuntematonta isäänsä. Kibby taas on suuremman luokan nörtti. Hän asuu äitinsä kanssa, viettää illat pelaten tietokoneella, harrastaa junien pienoismalleja ja suree juuri kuollutta isäänsä. Skinnerin äiti on hauskasti punkkari, ei Welsh siis ole unohtanut juuriaan. Ei kyseessä kuitenkaan aivan näin yksinkertainen teos ole, mukaan astuu tarinan edetessä kummallisia tekijöitä ja loppu on varsin epätavallinen. En viitsi kertoa liikaa, koska on parempi lukea itse.

Britanniassa oleskellessa kävin katsomassa Greasen Piccadilly-teatterissa. Jos joku kuvittelee musikaalien olevan huonoja, tai teatterin yleensä olevan tylsää ajanvietettä, niin huhhuh. En ole koskaan ennen nähnyt musikaalia teatterissa, eikä mieleen tule yhtään näin innostuneesti ja iloisesti näyteltyä elokuvaversiotakaan. Jos Suomessa joku teatteri joskus päättää esittää musikaalin - menkää katsomaan!
Kyseessä on siis klassinen Grease, alkuperäiselle musikaalille ja elokuvalle hyvin uskollinen. Juoni on jokaiselle tuttu, joten ei siitä sen enempää. Puvustus ja rekvisiitta, autoa ja Sandyn huoneen sisustusta myöten, ovat mahtavia ja kunnon fiftaria. Näyttelijät ovat loistavia; innostuneita ja selvästi työstään nauttivia. Joka ainoa lauloi riipaisevan kauniisti. Tunnelma oli hieno lavan lisäksi yleisössä, briteillä on tapana taputtaa kaikkien taputtamisen arvoisten suoristusten jälkeen - toisin kuin suomalaisilla, jotka taputtavat vain lopuksi. Esityksen loistoa nosti tietenkin se, että sain kerrankin käyttää niitä pieniä maksullisia kiikareita!
Dannynä Danny Bayne (ei yhtä ihana kuin John Travolta aikoinaan, mutta ihana kuitenkin), Sandynä Nicole Brazil, Rizzona mahtavaääninen Natalie Langston, Kenickienä Stuart Ramsay. Doodynä, Rogerina ja Sonnyna Benjamin Ibbott, Kristofer Harding ja Bennett Andrews. Suosikkityttöinäni, Frenchynä ja Janina, Emily bull ja Laura Wilson. Siinä kai keskeisimmät roolit. Special Guestina Jimmy Osmond, haha!
En osaa sanoa muuta, kuin että tekisi mieli skannata koko ohjelmaläpyskä tänne.

Äikän kurssille piti lukea joko Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä tai Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Koska olen lukenut molemmat useampaan otteeseen, sain lukea jonkun muun teoksen toiselta näistä kirjailijoista. Hehe.
Luin Sinisalon Sankarit, ja en oikein tiedä mitä mieltä olen siitä. Kirjassa maalaillaan taas vaihtoehtoinen historia, mutta tällä kertaa siihen koitetaan pureutua liian monelta kantilta, liian monen ihmisen näkökulmasta. Hahmoja tulee ja menee, asioita on liitetty toisiinsa ehkä hieman kaukaa haetuilla yhteyksillä. Sankarit on myös melko paksu kirja.
Lyhykäisesti muotoiltuna, Sankarit kertoo rocklaulaja Rexistä, jonka elämää kouluvuosista asti seuraillaan. Tarina on kovin eeppinen ja monimutkainen, henkilöitä kuolee ja lopulta kyseessä on kaikkien suomalaisten kohtalo. Kaikkea varjostaa epämääräinen Suuri Tammi. Sinisalo on ottanut esiin kaikki keskeisimmät nykykulttuurimme ilmiöt, myös ne aremmat. Henkilöihin voi osittain samastua, mutta valitettavasti monien luonteet muuttuvat radikaalisti kirjan edetessä.
Joka tapauksessa, kirjoituksen taso on korkeaa ja juonta on varmasti mietitty pitkään ja hartaasti. Sopii lukea, jos Sinisalon tyyli viehättää ja vaikea/sekava juoni ei pelota.

Ilmeisesti elokuvissa säännöllisesti käymisestä on tullut tapa; tällä kertaa kävin katsastamassa Benjamin Buttonin uskomaton elämän (The Curious Case of Benjamin Button, David Fincher, 2008). F. Scott Fitzgeralsin samannimiseen novelliin perustuva elokuva on positiivinen yllätys, nimittäin yhdysvaltalaisuudestaan huolimatta se on hyvä. Fincherin tulkinta Fight Clubista oli pettymys, ja pääosassa oleva Brad Pitt ei koskaan ole ollut lemppareitani (Veren Vangit tosin on poikkeus monella tavalla). En tiedä johtuuko se sitten ihanasta Cate Blanchettista, tarinan mielenkiintoisuudesta vai mistä, mutta Benjamin Button on melko loistava.
Benjamin Buttonin uskomattomassa elämässä tunnelma on saatu todella hyvin esiin. Tarinaa värittävät vuosikymmenten mukaiset musiikki, puvustus, lavastus ja jopa värimaailma. Näyttelijät ovat luontevia ja varsinkin nuorta Daisyä esittävät lapsinäyttelijät ja monet sivuosanäyttelijät ovat harvinaisen aitoja.
Elokuva alkaa kertomalla Carolinesta (Julia Ormond), joka istuu sairaalassa kuolemaa tekevän vanhan äitinsä Daisyn (Blanchett) kanssa. Caroline alkaa äitinsä pyynnöstä lukea erään Benjamin Buttonin päiväkirjaa, ja tarina kertookin suurimman osan ajastaan Buttonin tarinaa, hyppien toisinaan takaisin nykyhetken sairaalaan. Pittiin esittämä Benjamin elää elämänsä nurinkurisesti, hän nimittäin syntyy "vanhana" ja nuortuu ulkonäöllisesti elinvuosien karttuessa. Hänen äitinsä kuolee synnytyksessä ja isä hylkää vanhainkodin portaille, josta siellä työskentelevät Queenie ja Tizzy (Taraji P. Henson ja Mahershalalhashbaz Ali) ottavat kasvatettavakseen. Benjamin viettää lapsuutensa vanhainkodissa, jossa tutustuu nuoreen Daisyyn. Tämän jälkeen päähenkilömme lähtee merimieheksi, rakastuu Venäjällä brittinaiseen (ihana ja ikinuori Tilda Swinton), taistelee toisessa maailmansodassa, ja palattuan kotiin hän huomaa Daisyn ryhtyneen tanssijaksi. Konfliktien jälkeen Benjamin ja Daisy päätyvät yhteen iloisella 60-luvulla. Loppuratkaisua en halua paljastaa liiaksi, mutta suhde ei voi päättyä kovin hyvin toisen osapuolen vanhetessa ja toisen nuortuessa.

Keikoilla ei sen sijaan ole tullut lähiaikoina juostua kovin paljoa, mutta se tulee korjaantumaan huhtikuun aikana. Viimeksi katsastin Rasismin vastaisen päivän TurunVimmassa 20. huhtikuuta. Vimma on keikkapaikkana kiva, toimiva ja yleisöystävällinen. Ihmisiä saisi vain olla enemmän, varsinkin kun keikat ovat varsin kohtuullisen hintaisia.
Illan aloitti Matthau Mikojan soittamalla akustisia covereita. Arvostukseni miestä kohtaan nousi kohisten, sillä flunssastaan huolimatta hän onnistui kuulostamaan todella kivalta. Monipuolinen ja laaja ääni. Mikäli muistan oikein, settilistaan kuului viisi Billy Idolia, Guns'n'Roses, The Rolling Stones, WASP ja Mötley Crüen Smokin' in the Boys Room.
Toisena esiintyi turkulainen The Friend, joka sekin oli yllättävän hyvä. Netistä hätäisesti kuunnellut kappaleet eivät olleet kertoneet bändistä juuri mitään, mutta livenä musiikki kuulosti hienolta. Jos heitä pitäisi jotenkin luonnehtia, sanoisin indiepoppia/rockia tyyliin Placebo kohtaa The Crashin kohtaa Radioheadin kohtaa jotain aivan muuta. Pojat olivat hauskoja ja iloisia, suosittelen.
Kolmas, ja yleisön mielestä se paras, esiintyjä oli Flinch. Viimeksi heidät nähdessäni en ollut mitenkään vaikuttunut, mutta tällä kertaa pääsin tunnelmaan kiinni. Energistä, iloista ja hauskaa livetouhua. Sekä bändi, että yleisö tuntuivat todella nauttivan. Flinch soitti jopa aivan uudne biisin "Kiihottaa". Poikien musiikki ei vieläkään ole mielestäni mitään maailman parasta, mutta ehkä joku päivä lämpenen suomen kieliselle rockille.

Pari sunnuntaita sitten kävin katsastamassa Kinokoplan esittämän Vicky Cristina Barcelonan (Woody Allen, 2008), ja pidin kovasti. En tiennyt mitä odottaa, sillä epämääräinen määrittely 'romanttinen komedia' ei kerro elokuvasta oikein mitään. En kuitenkaan osaa kuvailla Allenin uusinta juuri muuten, kuin noilla sanoilla. Kyseessä on siis loistavien näyttelijöiden tähdittämä romanttinen, vinksahtanutta ja mustaa huumoria sisältävä, draamallisista aineista koottu komedia. :D
Yhdysvaltalaiset Vicky (Rebecca Hall) ja Cristina (Scarlett Johansson) lähtevät kesäksi Barcelonaan. Vicky on ystävyksistä tasapainoisempi, hänellä on päämääriä ja hän on menossa naimisiin. Cristina taas etsii itseään, ailahtelee ja harrastaa taiteita. Barcelonassa parivaljakko tapaa taiteilija Juan Antonion (Javier Bardem), ja siitä asiat alkavat mennä sekaisin. Molemmat naiset ihastuvat Juaniin, tosin Vicky ei sitä myönnä, ja Juanin ex Maria Elena (loistava Penélope Cruz) astuu myös kuvioihin. Henkilöitä on monia ja jokainen on toisista erilainen.
Vicky Cristina Barcelona ei ole todellakaan mikään perus höttöinen tyttöjen leffa. Elokuvassa on fiksua huumoria ja mielenkiintoinen juoni. Elokuvassa on myös käytetty kertojaa, joka luo jännää särmää. Vicky Cristina Barcelonassa käsiteltäviä teemoja ovat muun muassa rakkaus, kolmen ihmisen väliset rakkaussuhteet, pettäminen, julkisivun säilyttäminen, itsensä etsiminen ja toteuttaminen sekä se, että kannattaa tehdä mitä mielii, eikä jäädä arkailemaan ja pohtimaan. Loppuratkaisu on mielestäni nerokas.