Niin ihanasti itsetuhoinen. Ja suloinen.

Anthony Burgessin klassikko Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange, 1962) on todellakin maineensa ansainnut. Elokuva (Stanley Kubrick, 1971) on myös hieno. Loistava suomennos on Moog Konttisen käsialaa. Kellopeliappelsiini kertoo, kuinka ultraväkivaltaa ja rötöstelyä harjoittava Alex oppii väkivallan viholliseksi. Kyseessä on hieno kehitystarina, ja pojan mietteet viimeisillä sivuilla saavat lukijan (tai ainakin mut) todella pohtimaan ihmiselämää ja aikuistumista.
Alex ja hänen jenginsä kuljeskelevat ympäriinsä ryöstelemäsä liikkeitä ja ihmisiä, hakkaamalla porukkaa, ja vain pelottelemassa vastaantulijoita. Kuitenkin pojat asuvat yhä vanhempien luona ja käyvät koulua. Istuskellaan baareissa, isketään tyttöjä. Alexin elämä saa kuitenkin eräänä päivä toisenlaisen käänteen, kun poliisit saavat hänet kiinni murhasta. Poika päätyy vankilaan - ja koska hän haluaa sieltä mahdollisimman pian pois, hän suostuu koekaniiniksi uuteen tapaan kitkeä rikollisuus ihmisistä. Tämän jälkeen Alexin elämä on aikamoinen sekasoppa, kunnes se taas palaa raiteilleen. Minuun teki suurimman vaikutuksen nimenomaan kirjan loppuosa, jossa Alex on päässyt vankilasta.
Kellopeliappelsiini on kaikin tavoin suuri klassikko. Se on säilyttänyt arvonsa ja mielekkyytensä melkein puolen vuosisadan ajan, ja se iskee nykyihmiseen aivan yhtä voimakkaasti kuin vuoden -62 ihmiseen. Kirja on todella toimiva ja hienosti kirjoitettu, ja se todellakin antaa lukijalleen ajateltavaa. Suosittelen lämpimästi.

Aivan erilaista kirjallisuutta edustaa Sophie Kinsellan (oikealta nimeltään Madeleine Wickham) Himoshoppaajan vauva (Shopaholic and Baby, 2007), jonka sain lainattua kirjastosta vasta tänä kesänä. Himoshoppaajan vauva on viides Becky Bloonwoodin selkkauksia seuraava romaani, ja se jatkaa edeltäjiensä tasokasta ja oikeasti hauskaa linjaa. Beckyn shoppailujen ja rahaongelmien sijaan kirja keskittyy enemmän ihmissuhteisiin ja niistä syntyvään komiikkaan.
Himoshoppaaja kirjat sopivat "kevyeksi" luettavaksi kenelle vaan, eivät ainoastaan nuorille naisille. Kirjojen huumori on lämmintä ja ihmisläheistä, ja henkilöt tuntuvat aidoilta ja niihin on helppo samaistua. Tässä sarjan viidennessä kirjassa on sorruttu hieman ylilyönteihin; Beckyn sählääminen saa suuret mittakaavat ja jotkut kohtaukset vedetään aivan yli. Mutta esimerkiksi lopun synnytyskohtaus on aivan hulvaton. Suosittelen himoshoppaja -sarjan lukemista silloin, kun tarvitsee tyhjentää päätä jollain hauskalla, mutta ei typerällä.

Kesäteatteri on sellainen asia, josta en helpolla luovu. Tänä kesänä Turun Samppalinnan kesäteatteri esitti musikaalin All Shook Up - Elvistellään, ja olihan se toki nähtävä. Fiftarihenkisyys, musikaalius, hauskan näytelmän maine ja Elvis-teema houkuttelivat muitakin paikalle, ja katsomo olikin aivan täynnä. Muutama vanhempi rouva jopa pyörtyi kuumuuden ja nestehukan takia.
Itse musikaali oli hauska ja onnistunut. Musiikkikohtaukset, tanssi ja laulu, olivat todella korkeatasoisia ja onnistuneit. Laulut itsessään olivat huvittavia ja mukavaa kuultavaa. Myös näyttelemistä oli ilo katsella - se ei ollut ylinäyteltyä, eikä toisaalta tylsää tai huonoa. Ja sampplinnan pyörivää katsomoa oli käytetty onnistuneesti. Yleisesti ottaen musikaalin toteutus, ja sisältä, oli onnistunutta ja hauskaa. Jos tämän voi joskus jossain taas katsoa, suosittelen.


Pitkäaikainen lukuprojektini on ollut Brontën sisarusten teosten läpikahlaus, ja luin nyt ensimmäistä kertaa Charlotten Professorin (Professor, 1857). Professori on itseasiassa Charlotten ensimmäinen romaani, mutta kustantajat kiinnostuivat siitä vasta Kotiopettajattaren romaanin (Jane Eyre, 1848) suuren suosion ja Charlotten kuoleman myötä. Charlotte kirjoitti Professorin, ja muutkin julkaisunsa, salanimellä Currel Bell - samoin Professorin päähenkilö ja minäkertoja on mies, vaikka Charlotte on tunnettu nimenomaan naiskuvauksistaan.
Professori kertoo englantilaisesta William Crimsworthista, joka on juuri lopettanut koulunsa. Williamilla ei ole ystäviä tai läheisiä sukulaisia, ja hän alkaakin rakentaa itse itselleen uraa ja tulevisuutta. Hän päätyy opettamaan ranskaksi. Kuulostaako tutulta? No, Professorin tunnelma onkin paikoitelleen aivan samanlainen kuin Kotiopettajattaren romaanin keskivaiheilla. Kirjoitus inällään on mielenkiintoista, hahmot on kehitelty hyvin ja tunnelma on kohdallaan. Juoni on ehkä hieman laimea, mutta ei kuitenkaan huono. Ainoa ongelma on, että sivuhahmot (aka herra Hunsden) ovat taas päähenkilöä milenkiintoisempia - muumipeikko-dilemma!
Professori on hieno ja mukava kirjanen, joka jokaisen kirjain ystävän tulisi lukea. Ainakin jos Kotiopettajattaren romaani, tai kepeä mutta omalaatuinen viktoriaanen kirjallisuus noin muuten, kolahtaa.

En näköjään saanut vielä aikaseksi kirjoittaa mistään kesänä/syksyn aikana katsomistani leffoista. Toivottavasti pian tulee sellanenkin päivitys sitten.

"All alone in space and time, There's nothing here but what here's mine"

Viimeinkin sain luettua Irvine Welshin kirjan Porno (2002). Kyseessä on Welshin läpimurtoteoksen Trainspottingin (1993) jatko-osa, jossa kerrotaan tapahtumista 10 vuotta myödemmin. Henkilöt ovat suurimmilta osin samat, samoin tapahtumat pyörivät samojen aiheiden ympärillä. On huumeita, prostituutiota ja väkivaltaa, mutta tutun sarkasmin ja jopa jonkinlaisen huumorin sävyttämänä. Porno on hyvä ja tyyliltään koukuttava ja ajatuksia herättä. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään edeltäjänsä kaltainen mestariteos, sillä vaikka kirjaa on selvästi pohdittu pitkään ja huolella, juoni tuntuu hieman kevyeltä ja junnaavalta. Trainspottingin luomaa tunnelmaa ja ihmisen kuvausta on vain vaikea enää ohittaa.
Pornossa uutena hahmona esitellään opiskelija Nikki, joka tutustuu Lontoosta Edinburgiin palaavaan Sick Boyhin. Sick Boy kavereineen alkaa kehitellä pornoelokuvaa, jonka tähdeksi Nikki suostuu. Elokuva kuvataan siellä sun täällä, ja lopulta se julkaistaan. Sick Boyn lisäksi Edinburgiin palaavat Renton ja Begbie. Vanhat jännitteet ovat yhä tallella, luonteet eivät ole muuttuneet ja meno on riehakasta kuin 90-luvun alussa konsanaan. Juoni keskittyy pitkälti elokuvan tekoon ja siitä syntyviin ongelmiin. Ihmiset ovat aidon tuntuisia, mutta katkeria ja katalia. Kerronta on todella toimivaa. Itse koin suurta sympatiaa Spudia kohtaan - poikaparka ei vain sovi joukkoon. Lopussa on Trainspottingin tapaan yllättävä käänne.

Perjantaina 12. 6. kävin Provinssirockissa, Seinäjoella. Olin enimmäistä kertaa kyseisellä festarilla - saati Seinäjoella ylipäätään. Placebon takia matkustin siis 300 km, menomatkalla sain sentään isän heittämään minut ja festarikaverini Tuijan Tampereelle asti, josta sitten jatkoimme junalla. Paluumatka oli sitäkin hankalampi: neljältä aamuyöllä junalla Seinäjoelta Tampereelle, josta junalla Helsingin kautta Turkuun, josta isä heitti meidät aamupäivällä kotiin. Torstain ja perjantain välisenä yönä en nukkunut ollenkaan, ja olimme Provinssin porteilla jonottamassa jo klo 9. :D
Aika kului, välillä hitaasti ja välillä vähän nopeammin, kunnes kello lopulta läheti kuutta iltapäivällä. Edes porttien avautuessa taaksemme ei muodostunut isoa jonoa - juoksin silti Päälavan eteen niin kovaa kuin ikinä pääsin. Ennakkolippujen vaihto rannekkeisiin sekä turvatarkastus olivat molemmat yhtä sähläystä, siitä suuri miinus provinssille.
Ennen Päälavan ensimmäistä esiintyjää, Von Hertzen Brothersia, eräs tyttö pyysi minua antamaan eturivipaikkani hänelle - siis vain Von Hertzenin ajaksi. Päätin olla kiltti, ja hyödynsin vapaan aikani vaeltamalla ympäri Provinssin aluetta. Minulla on harvoin festareilla aikaa kiertää aluetta kunnolla läpi (yleensä jonotan fanaattisesti jonkun tietyn bändin takia yhden lavan edessä), joten tämä oli hauskaa. Ostin Placebon kiertuepaidan, katselin Baddingsin keikan lopun, ja kohtasin Placebon Steven! Steven nähdessäni panikoin ja jostain syystä englantini lakkasi toimimasta, mutta sain kuin sainkin nimmarin ja vaihdoimme muutaman sanan hatuista ja laukuista.
Vaelteleluhetkeni jälkeen palasin päälavan edustalle katsomaan sen Von Hertzen Brothersin. Vaikka en ollut koskaan ennen kuullutkaan heistä, oli keikka ihan menevä ja mielenkiintoinen. Musiikki oli nopeaa ja pompittavaa. En osaa sanoa pojista mitään fiksua, mutta kovasti hiukset heiluivat ja fanit tuntuivat tykkäävän.
Brothersin jälkeen lukkiuduin eturivipaikalleni odottamaan Placeboa. Ihmisiä ilmestyi joka suunnasta ja ahtaus kävi melkeinpä sietämättömäksi. Kun pojat sitten astelivat lavalle, kaikki se jännitys purkautui kiljumisena. Yleisö huusi niin kovaa kuin ikinä saattoi. Ja tottakai ihmiset tunkivat joka suunnasta kunnes en pystynyt liikauttamaan varvastakaan. Ja päälavan muodosta ja korkeudesta miinusta provinssille!
Vaikka yleisö oli lievästi sanottuna kiihkeä, ja lavan muodosta johtuen en nähnyt Steveä paljoakaan, oli itse keikka hyvä. Soitto oli tasokasta ja kappaleet kuulostivat aika pitkälti yhtä hyvältä kuin levyillä. Brianin ja Stefanin, puhun vain heistä koska muita en pahemmin nähnyt, lavaesiintyminen ei ehkä ole kovin vauhdikasta tai energistä. Se kuitenkin tarkoittaa, että he keskittyvät enemmän soittamiseen kuin yleisön ylimalkaiseen hypettämiseen ilmeillä ja liikkeillä. Selkeyden vuoksi: Brian soitti kitaraa ja toki lauloi, Stefan soitti myös kitaraa basson sijaan, Steve toimi rummuissa, Fiona hoiti viulun ja koskettimet ja monia muitakin soittimia, ja bassossa oli vanha tuttu Bill. Taustalaulajia tms (Nick?) en nähnyt, mutta sellaisia saattoi hyvinkin olla toisella puolella lavaa. Yllättäviä biisivalintoja olivat Black-Eyes ja Bionic - sekä erikoinen sovitus Sleeping with ghostsista. Olisin toivonut uudelta albumilta hieman eri kappaleita, esimerkiksi Julien olisi ollut mahtava kokemus livenä, mutta hyvä näinkin. Itselle parhaiten mieleen syöpyi oma vanha suosissibiisi Every you every me. En osaa sanoa mitään kovin fiksua, ainakin minulle keikka oli mahtava kokemus ja parempi kuin osasin odottaakaan. Uudestaan, uudestaan!
Settilista:
Kitty Litter
Ashtray Heart
Battle for the Sun
For What It's Worth
Black-Eyed
Speak in Tongues
Follow the Cops Back Home
Every You Every Me
Sleeping With Ghosts
Special Needs
The Never-Ending Why
Bionic
Meds
Come Undone
Special K
Song to Say Goodbye
encore:
Infra-Red
The Bitter End
encore 2:
Taste in Men
Kaiken sen ahtauden jälkeen en enään pystynyt jäämään eturiviin Children of Bodomia odottamaan, joten katselin suosiolla kauempaa. Heidän keikkansa meni kuitenkin aika pahasti ohi, sen verran placebohuumassa olin vielä. Jäin myös tuijottamaan vip-alueen reunalta Bodomille naureskelevaa Steveä. Samalta vanhalta Bodomilta vaikutti, hienot liekit ja keskiyötunnelmaa.
Suttuiset kuvat by minä, ja yleisökuva by Jarno Koskinen (allekirjoittanut on pinkkipää punaisessa ympyrässä).

Sunnuntaina 14. 6. lähdin Salosta 5:55 bussilla Helsinkiin katsastamaan Metallican. Jonotimme Tuijan kanssa vielä kauemmin kuin Provinssiin, kymmenisen tuntia. Tuuli, ja ilma oli kylmä, mutta kanssajonottajat olivat mukavia. Hartwall areena on mukavalla paikalla, sopivan syrjässä mutta kuitenkin kävelymatkan päässä kaikkialta.
Pääsimme toki sitten eturiviin, mistä ei kuitenkaan ensimmäisen lämppärin eli Mastodonin kohdalla ollut mitään hyötyä. Lava oli nimittäin keskelle kenttää asetettu neliö, jonka jokaisella sivulla oli tilaa ihmisille - tämä siksi, että enemmän ihmisiä mahtuisi sisään. Mastodon esiintyi vain lavan yhdellä sivulla, joten minulta heidän esiintymisesä meni täysin ohi. Enkä edes kuullut kunnolla, kun typeryyksissäni lättäsin korviini jotkut tulpat. Onneksi tajusin ottaa ne Mastodonin jälkeen pois.
Toinen lämppäri, Lamb of God, hyödynsi lavan kaikkia sivuja ja esiintyi muutenkin varsin energisesti ja hauskasti. Sortseissa ympäriinsä pomppiva laulaja tosin lähinnä nauratti. Musiikillisesti heistä tuli mieleen ehkä Children of Bodom. Ihan mukava keikka, muuta en osaa sanoa. Lämppäreitä en ollut kuunnellut koskaan ennen, joten väkisinkin jotain meni ohi.
En ole koskaan nähnyt sellaisia aaltoja ja yhteistaputuksia, kuin ennen itseMetallican lavalle astumista. Yleisö oli muutenkin hieno - kukaan ei töninyt tai tunkenut, oli tilaa hengittää ja heilua. Kun pojat sitten nousivat lavalle, olivat kaikki täysillä jokaisessa hetkessä mukana. Uskon, että keikka oli mahtava kokemus niin kentällä olijoille kuin katsomossa istuneillekin.
Metallica aloitti uusimman levyn avaavilla biiseillä, eli kappaleilla "That was just your life" ja "The end of the line", hienojen laser-valojen ympäröimänä. Pian valoshow kuitenkin loppui, ja siirryttiin vanhoihin kappaleisiin - "For whom the bell tolls" ja "No remorse". Yleisö tuntui villiintyvän eniten juuri vanhempien biisien kohdalla. Viidentenä soitettu "One" on sellaisessa klassikon asemassa, että sitä oli varmasti odotettukin. Seuraavaksi Metallica esitti taas pari kappaletta uudelta Death Magnetic albumiltaa, "Broken, beat & scarred" ja "Cyanide", joista jälkimmäinen sai todella lämpimän vastaanoton. "Sad but true" oli myöskin kovin suosittu, mutta sitä seurannutta "Turn the page":a en huomannut poikien edes soittaneen :D. Seuraavat biisit olivat taas uusia, "All Nightmare long" ja "The day that never comes". Niiden jälkeen yleisöä hypetettiin "Master of Puppets":illa ja suosikeilla "Fight fire with fire", "Nothing else matter's" ja "Enter sandman". Loppuun oli siis ympätty monia toivotuimpia kappaleita.
Encore käsitti kolme biisiä (joita en tosin ehtinyt kaikkia kuuntelemaan): "Helpless", "Trapped under ice" ja "Seek & destroy".
Metallican esiintyminen oli nopeaa ja energistä. Yhteishenki toimi, eikä minulla ole oikein mitään valittamista. Jos olisin Metallica-fani, sanoisin tämän olleen täydellinen keikka. Yleisö tuntui pitävän eniten hieman harvinaisemmista kappaleista kuten "Fight fire with fire" ja "Trapped under ice". Lipun hinta kirpaisee, mutta jos joskus harkitsette Metallican keikalle menoa - menkää.


Sori että tämän kirjoittamisessa kesti.

"Olen koputtanut - tule avaamaan"

Luin tässä Dan Browin Meteoriittin (Deception Point, 2001). Meteoriitti kertoo vaihtoehtoiseen USA:han sijoittujan tarinan Rachel Sexton nimisestä naisesta, joka tempautuu mukaan vauhdikkaaseen tapahtumasarjaan. En edes yritä selittää kirjan juonta, sillä se on kovin monitahoinen. Sextonin ympärillä hyörii monenlaista porukkaa, hän ajautuu keskelle salaliittoja, ja lopussa on tutuksi käynyt rakastelukohtaus. Meteoriitti on siis Brownin brownmaisista kirjoista brownmaisin.
Ehkä tuli jo selväksi, etten ole mikään Brownin tuotannon suuri ihailija. Ensimmäinen ongelma siinä on ärsyttävä, liian tarkka kerronta. Huono kirjoitustyyli nimittäin pilaa hyvänkin juonen. Toinen ongelma on kirjojen puisevat hahmot. Vaikka kuinka oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita, en ainakaan minä jaksa olla innostunut jos hahmot ovat elottomia tai ylitäydellisiä tai liian selkeästi johonkin tiettyyn tyyppiin tehtyjä. Eivät Brownin kirjat kuitenkaan ollenkaan kammottavia ole. Niissä on toisinaan odottamattomia käänteitä ja mielenkiintoisia huomioita. Ehkä Brown uppoaisi paremmin, jos pitäisin toiminnasta muuten. Mutta kun näin ei ole, kirjoista ei jää paljoa käteen.
Miksi Brown sitten myy niin mahdottomasti? Miksi minä vaivaudun lukemaan hänen teoksiaan? En osaa sanoa, mutta neuvon lukemaan Da Vinci Koodin ennen sen typerän filmatisoinnin katsomista. Tai jos Tom Hanks kiinnostaa, niin mikäs siinä.

Kävinpä pitkästä aikaa myös teatterissa. Turun Kaupunginteatterin tulkinta Astrid Lindgrenin vuoden 1981 klassikosta Ronja ryövärintytär (Ronja rövardotter) on ihan mukavaa katsottavaa, muttei mikään maailmaa mullistava kokemus.
Ohjaaja Maiju Sallas seuraa alkuperäistä kirjaa hyvin orjallisesti, mikä on toki ihan hyvä asia. Kirjan tarkka kopiointi kuitenkin aiheuttaa sen, että sitä lukemattomille näytelmä ei ehkä täysin aukene. Esimerkiksi repliikit ovat suoraan kirjasta. Hyvää kirjan seuraamisessa on kaikkien Lindgrenin luomien olentojen säilyttäminen - kakkiaiset ja männiäiset ovat todella hauskaa katsottavaa. Kirjaan oli ohjauksen puolesta haettu etäisyyttä vain lisäämällä kohtauksiin kieroutunutta huumoria. Vaikkei Ronjan ohjaus olekaan siis mikään ihmeellinen, Jani Uljaan loistava lavastus pelastaa tilanteen. Kerrankin kaupunginteatterin pyörivää lavaa on käytetty monipuolisesti ja loistavasti näytelmän hyväksi! Ronja Ryövärintytär on siis visuaalisesti kaunis, kirjaa orjallisesti seuraava näytelmä. Jotain kuitenkin puuttuu, jotta sitä voisi sanoa kovin hyväksi.
Lastennäytelmissä tietynlainen ylinäytteleminen on hyvin yleistä, ja, harmillista kyllä, Ronja ei tee tässä poikkeusta. Varsinkin itse Ronjaa esittävän Nina Kaipaisen näytteleminen on ajoittain jopa ärsyttävää. Birkinä nähdään Tuukka Vasama, muissa rooleissa muun muassa Mikko Leskelä, Ulla Reinikainen, Jukka Aaltonen, Petri Rajala ja Jaana Järvinen. Erityismaininnan ja paljon kehuja ansaitsee Henrikka Nieminen, joka esittää nukeilla kettua ja perhosta.


And in other news: only five days left 'till I finally see Placebo! Kun placebo.net antoi mahdollisuuden kuunnella "Battle for the sun"in kokonaan ennakkoon, päätin olla kuuntelematta ja odottaa kunnes saan levyn oikeasti käsiini. Olen tämän päätöksen tehtyäni vältellyt taktisesti myös uusia livevetoja. Nyt melkein kadun tätä, joka puolella käydään jo keskusteluja uusista kappaleista yms. - ja minä olen kuullut vain sinkkubiisit! Toivottavasti huomenna ilmestyvä levy on kaiken odottamisen arvoinen.
Odotuksen päättymisen kunniaksi liitän tähän suosikkini uusista Placebo-kuvista: