" 'Täällä haisee ooppera!', piruvie kulttuuria"

Muutaman viikon sisällä olen käynyt melko monessa teatterissa - Brechtin 'Galilein elämää' kansallisteatterissa, 'Kaunein poika heti Morrisonin jälkeen' Kaarinan nuorisoteatterissa ja viimeisimpänä Teatteri Maneerin 'Kuin tuhka tuuleen'.
Elokuvista olen nyt käynyt vain Kinokoplan syyssarjan näytöksissä (viimeisin Finnkinossa katsastamani elokuva taisi olla Täällä Pohjantähden Alla 2, joka sai koskettavuudella kyyneleet silmiin).





'Galilein elämää' oli loistava veto, ja Pieni näyttämö oli sille loistava paikka. Historian epäkohtia ja komiikkaa tuodaan esiin uudella ja veikeällä sovituksella. Liialliseen modernisoittamiseen ei olla sorruttu, ja tekstille ollaan uskollisia. Suosittelen muuten täydellä sydämellä, mutta itseä jäi pahastikin kalvamaan ja surettamaan Katollinen kirkko ja sen typeryys. Jos kestää katkeran jälkimaun, on Galilein elämä varmasti katsomisen (ja lukemisen) arvoinen. Brechtiä sovitettu siis hienosti.

'Kaunein poika heti Morrisonin jälkeen' oli myöskin hieno, Kaarinan nuorisoteatteri on aina poikkeuksellisen laadukas ollakseen NUORISOteatteri - esimerkiksi Turun nuori teatteri tuntuu useinkin pelaavan lähinnä komiikalla ja hienolla lavastukselle sekä puvustuksella. Näytelmän on kirjoittanut silloin vain 14-vuotias Iira Halttunen yhdessä KOM-teatterin dramaturgien kanssa, ja nuori ikä on selvästi ollut vain plussaa.
Näytelmä kertoo 90-luvun grunge nuorista pienessä kaupungissa (Kaarina), seksuaalisuuden ja sukupuolen kyseenalaistamisesta, sekä perheväkivallasta. Näyttelijät ovat kaikki sisäistäneet roolinsa hienosti - pienenpieni teatteri täyttyi huudosta ja tunteesta. Miinuksen antaisin ehkä perehtymättömälle yleisölle - teatterissa ei supateta taikka höpötetä, eikä varsinkaan haukuta Kurt Cobainia - ja omalle isälleni joka toi minut ja Helinän teatterille pari minuuttia myöhässä. Suosittelen siis :D.

'Kuin tuhka tuuleen' olikin sitten vähän erikoisempi tapaus, johon en ehkä omatoimisesti olisi eksynytkään. Turku on tunnetusti harrastelijateattereiden luvattu kaupunki, ja runsaassa tarjonassa omalaatuisuus on varmaankin hyvä kortti. 'Kuin tuhka tuuleen' kertoo hautaustoimistoa pitävistä siskoksista, sekä muutamasta ihmisestä heidän elämissään. Siskokset sotkeutuvat järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja rakkauttakin on ilmassa - ajoittain ratketaan laulamaan ja tanssimaan, ajoittain huudetaan tunteita ulos kuin Kaupunginteatterissa konsanaan. Juoni ei oli kovinkaan kummoinen, mutta toteutus on hauska ja erikoinen - kokonaisuus on viihdyttävä. Teatterin tilat ovat piskuiset, ja intiimi & humaani tunnelma onkin iso plussa tällaisessa kokeilevassa teatterissa. Miinusta ehkä kummallisista roolituksista.

Kinokoplan syksyn sarja on ollut kerrassaan loistava - yksikään elokuva ei ole ollut huono, ja ilmeisesti suomenkielisistä tekstityksistä luopuminen on mahdollistanut isomman budjetin elokuvien hankkimisen. Dominon laitteet alkavat tosin käydä huonokuntoisiksi, kuva pomppii enemmän kuin aikaisempina vuosina. Kuitenkin suuri kiitos Kinokoplan vetäjille sekä Dominon henkilökunnalle - jos jotain jään Turusta muuton yhteydessä kaipaamaan, on se varmaankin Kinokopla.

Sori hieman sekvat tekstit, olen kirjoitellut tätä pätkissä ja väsyneenä. :D Seuraavaksi vuorossa varmaankin jotain ihan muuta (vinkki: ajattele niitä kaikkein paskimpia muotiblogeja).

Herra Ylppö & Ihmiset - Pikkukaupungin James Dean

"Hyvä etten ole keisari, Koska silloin syttyisi kapina, Veri lainehtisi kaduilla"

Jepujee tämä blogintapainen on jäänyt päivittämättä. Ei sittenkään ollu ihan mun juttu kirjottaa pelkästään vakavamielisiä arvosteluja yms.
Aion alottaa Turinoita ihan alusta, uudet tuulet ja timanttikoirat. Tulossa on piakkoin selventävä postaus blogin uusista suunnista, mutta nyt jo voin sanoa et en aio poistaa vanhoja merkintöjä ja edelleen aion kirjotella keikoista ja musiikista ja kulttuurista ja ilmiöistä - erilaisesta näkökulmasta vain. Blogista tulee vapaampi ja henkilökohtasempi - ihan muotiblogimaiseen meininkiin ei kuitenkaan olla menossa, mutta askel sinnepäin otetaan.

Muita paikkoja joihin olen purkanut kirjoittamisviettiäni (ja tulen purkamaan jatkossakin):
Smile at least - kuvapainotteinen ykkösblogini
LiveJournal - nykyisin lähinnä yhteisöjä varten elossa oleva journal
Twitter - tänne puran kaiken mielessä liikkuvan, lähinnä erilaisten asioiden fanittamista ja yleistä angstaamista.


p.s. Ompas ihanaa kun saa käyttää suomenkielisten biisien sanoja otsikoina - Smile at leastin kanssa on tullut harmiteltua, kun hieno rivi on usein ollut väärää kieltä.
Apulanta - Näkysi muotoinen

xxx

Niin ihanasti itsetuhoinen. Ja suloinen.

Anthony Burgessin klassikko Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange, 1962) on todellakin maineensa ansainnut. Elokuva (Stanley Kubrick, 1971) on myös hieno. Loistava suomennos on Moog Konttisen käsialaa. Kellopeliappelsiini kertoo, kuinka ultraväkivaltaa ja rötöstelyä harjoittava Alex oppii väkivallan viholliseksi. Kyseessä on hieno kehitystarina, ja pojan mietteet viimeisillä sivuilla saavat lukijan (tai ainakin mut) todella pohtimaan ihmiselämää ja aikuistumista.
Alex ja hänen jenginsä kuljeskelevat ympäriinsä ryöstelemäsä liikkeitä ja ihmisiä, hakkaamalla porukkaa, ja vain pelottelemassa vastaantulijoita. Kuitenkin pojat asuvat yhä vanhempien luona ja käyvät koulua. Istuskellaan baareissa, isketään tyttöjä. Alexin elämä saa kuitenkin eräänä päivä toisenlaisen käänteen, kun poliisit saavat hänet kiinni murhasta. Poika päätyy vankilaan - ja koska hän haluaa sieltä mahdollisimman pian pois, hän suostuu koekaniiniksi uuteen tapaan kitkeä rikollisuus ihmisistä. Tämän jälkeen Alexin elämä on aikamoinen sekasoppa, kunnes se taas palaa raiteilleen. Minuun teki suurimman vaikutuksen nimenomaan kirjan loppuosa, jossa Alex on päässyt vankilasta.
Kellopeliappelsiini on kaikin tavoin suuri klassikko. Se on säilyttänyt arvonsa ja mielekkyytensä melkein puolen vuosisadan ajan, ja se iskee nykyihmiseen aivan yhtä voimakkaasti kuin vuoden -62 ihmiseen. Kirja on todella toimiva ja hienosti kirjoitettu, ja se todellakin antaa lukijalleen ajateltavaa. Suosittelen lämpimästi.

Aivan erilaista kirjallisuutta edustaa Sophie Kinsellan (oikealta nimeltään Madeleine Wickham) Himoshoppaajan vauva (Shopaholic and Baby, 2007), jonka sain lainattua kirjastosta vasta tänä kesänä. Himoshoppaajan vauva on viides Becky Bloonwoodin selkkauksia seuraava romaani, ja se jatkaa edeltäjiensä tasokasta ja oikeasti hauskaa linjaa. Beckyn shoppailujen ja rahaongelmien sijaan kirja keskittyy enemmän ihmissuhteisiin ja niistä syntyvään komiikkaan.
Himoshoppaaja kirjat sopivat "kevyeksi" luettavaksi kenelle vaan, eivät ainoastaan nuorille naisille. Kirjojen huumori on lämmintä ja ihmisläheistä, ja henkilöt tuntuvat aidoilta ja niihin on helppo samaistua. Tässä sarjan viidennessä kirjassa on sorruttu hieman ylilyönteihin; Beckyn sählääminen saa suuret mittakaavat ja jotkut kohtaukset vedetään aivan yli. Mutta esimerkiksi lopun synnytyskohtaus on aivan hulvaton. Suosittelen himoshoppaja -sarjan lukemista silloin, kun tarvitsee tyhjentää päätä jollain hauskalla, mutta ei typerällä.

Kesäteatteri on sellainen asia, josta en helpolla luovu. Tänä kesänä Turun Samppalinnan kesäteatteri esitti musikaalin All Shook Up - Elvistellään, ja olihan se toki nähtävä. Fiftarihenkisyys, musikaalius, hauskan näytelmän maine ja Elvis-teema houkuttelivat muitakin paikalle, ja katsomo olikin aivan täynnä. Muutama vanhempi rouva jopa pyörtyi kuumuuden ja nestehukan takia.
Itse musikaali oli hauska ja onnistunut. Musiikkikohtaukset, tanssi ja laulu, olivat todella korkeatasoisia ja onnistuneit. Laulut itsessään olivat huvittavia ja mukavaa kuultavaa. Myös näyttelemistä oli ilo katsella - se ei ollut ylinäyteltyä, eikä toisaalta tylsää tai huonoa. Ja sampplinnan pyörivää katsomoa oli käytetty onnistuneesti. Yleisesti ottaen musikaalin toteutus, ja sisältä, oli onnistunutta ja hauskaa. Jos tämän voi joskus jossain taas katsoa, suosittelen.


Pitkäaikainen lukuprojektini on ollut Brontën sisarusten teosten läpikahlaus, ja luin nyt ensimmäistä kertaa Charlotten Professorin (Professor, 1857). Professori on itseasiassa Charlotten ensimmäinen romaani, mutta kustantajat kiinnostuivat siitä vasta Kotiopettajattaren romaanin (Jane Eyre, 1848) suuren suosion ja Charlotten kuoleman myötä. Charlotte kirjoitti Professorin, ja muutkin julkaisunsa, salanimellä Currel Bell - samoin Professorin päähenkilö ja minäkertoja on mies, vaikka Charlotte on tunnettu nimenomaan naiskuvauksistaan.
Professori kertoo englantilaisesta William Crimsworthista, joka on juuri lopettanut koulunsa. Williamilla ei ole ystäviä tai läheisiä sukulaisia, ja hän alkaakin rakentaa itse itselleen uraa ja tulevisuutta. Hän päätyy opettamaan ranskaksi. Kuulostaako tutulta? No, Professorin tunnelma onkin paikoitelleen aivan samanlainen kuin Kotiopettajattaren romaanin keskivaiheilla. Kirjoitus inällään on mielenkiintoista, hahmot on kehitelty hyvin ja tunnelma on kohdallaan. Juoni on ehkä hieman laimea, mutta ei kuitenkaan huono. Ainoa ongelma on, että sivuhahmot (aka herra Hunsden) ovat taas päähenkilöä milenkiintoisempia - muumipeikko-dilemma!
Professori on hieno ja mukava kirjanen, joka jokaisen kirjain ystävän tulisi lukea. Ainakin jos Kotiopettajattaren romaani, tai kepeä mutta omalaatuinen viktoriaanen kirjallisuus noin muuten, kolahtaa.

En näköjään saanut vielä aikaseksi kirjoittaa mistään kesänä/syksyn aikana katsomistani leffoista. Toivottavasti pian tulee sellanenkin päivitys sitten.