sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Elokuvia!

Joululomalla tuli katsottua Madagascar 1 & 2 (Dreamworks, Eric Darnell & Tom McGrath, 2005 ja 2008), jälkimmäinen jopa teatterissa. Näistä en nyt kirjoita paljoa mitään, suurin osa on kuitenkin nähnyt molemmat.
Central Parkin eläintarhan seepra Marty haluaa löytää itsensä ja avartaa maailmankuvaansa. Erinäisten käänteiden kautta hän päätyy ystäviensä Alex leijonan, Melman kirahvin ja Gloria virtahevon kanssa Madagascarin rannalle. Madagascarin omat eläimet, kissamankit, ai-ait, fossat sun muut, omaavat kuitenkin erilaisen näkemyksen elämään ja siitä revitään huumoria oikein olan takaa. Toinen osa jatkuu suoraan tästä, päähahmot luulevat jo pääsevänsä kotiin, mutta matkassa onkin mutkia ja New Yorkin sijaan he päätyvät Afrikkaan. Afrikassakin paikallisilla eläimillä on taas aivan omat kuvionsa.
Dreamworksin animaatiot ovat olleet ihan tasaisen hyviä, ja Madagascarit eivät tee poikkeusta. Hauskoja, kevyitä komedioita. Erilaisia yksityiskohtia ja viittauksia on paljon, itseäni nauratti esimerkiksi Martyn ja Alexin New York, New York, itsepuolustusta harjoittava mummo, hauskasti kuvatut perhesuhteet ja pingviinit. Jos tykkää esimerkiksi Shrekeistä, tykkää varmasti näistäkin. Sarkasmia ei ole unohdettu; kevyiden komedioiden lisäksi nämä voi nähdä vähän kantaaottavampana elokuvia.
Katsoin molemmat vain suomeksi dupattuina, ääninä siis Petteri Summanen, Mikko Leppilampi, Janne Reinikainen, Laura Voutilainen, Antti Pääkkönen ja esimerkiksi Ville Valo.

Angie (Martha Coolidge,1994) on Avra Wingin kirjaan perustuva romanttinen draama-komedia, kuten wikipedia asian ilmaisee. Itse en sanoisi Angieta komediaksi; ne muutamat harvat vitsit eivät naurata ja yleistä hauskuutta ei ole mitenkään liikaa. Draamapuoli kuitenkin toimii hyvin. Angien ja hänen tuttujensa ongelmiin ja ajatuksiin pystyy samaistumaan, ja jotain voi yhdistää omaankin elämäänsä.
Lyhyesti sanottuna Angie kertoo samannimisestä brooklynlaisesta naisesta (ihana Geena Davis), hänen kahdesta miehestään (James Gandolfini, Stephen Rea), raskaudesta ja äidin etsimisestä. Elokuva alkaa Angien ja hänen ystävänsä Tinan (Aida Turturro) pohtiessa pikkutyttöinä miten rinnat kasvaisivat nopeammin, ja tästä kuva hyppää suoraa näihin aikuisina katujen kuningattarina. Hieno alku kuitenkin lupailee vähän liikoja. Angie on menossa naimisiin, mutta tutustuukin sattumalta toiseen mieheen ja viettää epämääräistä kaksoiselämää ollessaan raskaana "viralliselle" poikaystävälleen. Kaikilla perheillä on elokuvassa omat murheensa. Suhteet kiehuvat. Synnytettyään lapsensa, ilman kumpaakaan miestä ja riitaantuessaan äitipuolensa kanssa, Angie pimahtaa ja lähtee etsimään kadonnutta äitiään, jättäen lapsen ja kaiken muunkin. Loppuratkaisun voi katsoa ihan itse. Geena Davis (jonka jokainen varmasti muistaa jostain; Beetlejuice, Thelma ja Louise ja vaikkapa Kurkunleikkaajien saari) oli aikoinaan maailman kaunein nainen.
Ei Angien katsominen mitään ajan tuhlausta ole. 15 vuotta sitten elokuva oli todella suosittu, ja kyllä se nytkin on ihan kiva. Hassua miten nopeasti hitit unohtuvat, saa vain miettimään muistaako kukaan elokuvaa Sekaisin Marista (Farrelly Brothers) kymmenen vuoden päästä.

Urban Legend (Jamie Blanks, 1998) on ihan hyvä kauhuelokuva, parempi kuin muistinkaan. Elokuva ei ole kymmenessä vuodessa vanhentunut juuri ollenkaan ja onkin ollut hienoa nähdä tämän nousevan taas esille Jared Leton ja jatko-osien myötä. Kampuksella tapahtuu kummia kaupunkitarinoita jäljitteleviä murhia, jotka kaikki tuntuvat sattuvan Natalien (Alicia Witt) ympärillä. Ystäviä kuolee ympäriltä ja omituinen huppupäinen hahmo näkyy siellä sun täällä. Nataliella onkin hämärä menneisyys ja ystävät eivät olekaan ystäviä ja vihollisetkin ovat jotain ihan muuta. Juoni on melko monipuolinen, loppuratkaisua on vaikea arvata ja vaikkei elokuvaa ole komediaksi tarkoitettu, saa siitä reilusti huumoriakin irti. Tosin jos haluaa nähdä oikeasti laadukasta kauhua ilman amerikkalaista teinihömppää, on tämä parempi jättää kokonaan väliin. Rooleissa muun muassa Jared Leto, Rebecca Gayheart, Michael Rosenbaum, Tara Reid ja Danielle Harris pakollisena teinigoottina.

Toinen elokuva, jonka kävin lomalla teatterissa katsomassa, oli Jim Carreyn ja Zooey Deschanelin tähdittämä Yes Man (Peyton Reed, 2008). Carreyn komediat ovat aina olleet mieleeni ja Yes Man on yhtä hyvä kuin edellisetkin. Tuttua carreykresihuumoria tämä ei kuitenkaan ole; vanhentunut ja vakavemmissa rooleissa kunnialla kunnostautunut mies on nyt monipuolisempi kuin koskaan. Yliluonnollista elementtiä ei oikeastaan ole, vakavampia kohtauksia ei ole vedetty täysin huumorilla, juoni on mielenkiintoinen ja monitahoinen. Ainoa kunnolla häiritsevä seikka on Carreyn ja Deschanelin 20 vuoden ikäero, vähän väliä jäi ihmettelemään miksi juuri heidät on laitettu pariksi.
Carl (Carrey) on eronnut, keski-ikäinen mies, jonka elämä käsittää lähinnä töissä käyntiä ja elokuvien katsomista yksin kotona. Kun elämä oikein masentaa, Carl tapaa yllättäen vanhan ystävänsä Nickin (John Michael Higgins) ja lähtee tämän mukaan Yes! -seminaariin katsomaan gurua nimeltä Terrence Bundley (Terence Stamp). Luvattuaan sanoa kyllä kaikkeen mahdolliseen, Carlin elämä alkaa muutumaan. Hän tutustuu höpsöön pomoonsa, saa ylennyksen, hankkii ulkomaalaisen vaimon, alottaa monia erikoisia harrastuksia ja tutustuu Allisoniin (Deschanel). Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä hauskemmaksi se muuttuu. Huumori on positiivista, hauskoja kohtauksia on monia ja mikään ei ole ainakaan pahasti epäonnistunut. Allisonin bändi kuulostaa oikeasti hyvältä!
Suosittelen Danny Wallacen samannimiseen kirjaan perustuvaa elokuvaa hauskana komediana kaikille, mutta pelkästään vakavamman puolen takia tätä ei kuitenkaan kannata katsoa. Elokuvaa ei välttämättä muista parin vuoden kuluttua, mutta se ei kai ole Carreyn komedioiden tarkoituskaan.

Frostbiten (Anders Banke, 2006) oli aika mielenkiintoinen elokuvaelämys. Kauhukomediaksi kutsuttu ruotsin ensimmäinen vampyyrielokuva alkaa hienosti toisen maailmansodan Unkarista, josta hyppää sitten kertomaan pohjoiseen pikkukaupunkiin juuri muuttaneista äidistä ja tyttärestä (Petra Nielsen). Tyttärellä on tietenkin vaikeuksia tutustua koulussa uusiin ihmisiin, mutta hänet kuitenkin kutsutaan bileisiin. Äiti on töissä paikallisessa sairaalassa. Sairaalasta leviää bailuihin epämääräisiä ekstaasiksi luultuja punaisia kapseleita, ja pian koko paikkakunta on sekaisin.
Muutamia pelottavia kohtia täydentää hyvin pimeä valaistus (alueella on kaamos) ja musiikin puuttuminen. Suora, ehkä liiankin, huumori on kuitenkin ehkä tärkeämmässä osassa kuin varsinainen kauhu ja huumoria onkin koitettu ympätä kaikkeen aina repliikeistä lavastukseen ja kameran käyttöön. Hauskoja kohtauksia toki on, esimerkiksi klassisessa 'poikaystävä kohtaa tyttöystävän vanhemmat illallisella' -kohtauksessa oikeasti nauratti. Mutta suurimmalta osin Frostbiten aiheuttaa lähinnä kummastusta. Sitä on osittain kovin vaikea ottaa tosissaan, ja en tarkoita tätä mitenkään hyvällä tavalla. Juonessa on mielenkiintoisia piirteitä ja elokuvasta olisi saanut paljon paremmankin. Jos tekee mieli nauraa ruotsalaisille zombievampyyreille, katsokaa tämä.

Another Gay Movie (Todd Stephens, 2006) tuli katsottua youtubesta pariinkin otteeseen surkealla laadulla, kunnes ostin DVD:n. Kyseessä on huumoria pursuva parodia amerikkalaisista teinileffoista, tärkeimpänä erona näihin päähenkilöiden seksuaalisuus. Ja vaikka näyttelijät ovatkin osittain aloittelijoita ja rahaa ei ole kulutettu aivan mahdottomasti (500 000 € - vertaa American Pien (1999) 11 000 000 €), on AGM hauska elokuva.
AGM kertoo neljästä ystävyksestä, joilla on tavoitteena menettää poikuus ennen suuria bileitä kesän lopulla. Porukasta löytyvät niin nörtti, kuin naismainen neitipoika ja pelottava rekkalesbo. Tavoitteeseen pyritään keinoja kaihtamatta, mutta kommellusten keskellä ymmärretään lopulta, ettei seksi tee kenestäkään sen parempaa. Juonenkäänteitä, yksittäisiä ja irtonaisia tilanteita ja kohtauksia on paljon. Huumoria ei ole säästelty, tosin se ei kauttaaltaan ehkä aukea kaikille (parodioinnin kohteena on monia hieman tuntemattomampia elokuvia ja sarjoja). Huumorin lisäksi elokuvassa seksillä, seksuaalisuudella ja kaikenlaisella pikkupervolla on keskeinen rooli. Elokuvan edetessä tulee selväksi, että koko paikka "on todella gay ja meno on aivan holtitonta" (suomi dvd:n takakansi). Henkilöt ovat melkeinpä järjestäen LGBT-porukkaa tai ainakin todella kummallisia ja päähenkilöiden perheet ovat hulvattomia. Vaatetusta ja lavastusta on myös mietitty.
AGM on komedia, melkeinpä farssi, ja siinä siis surutta leikitään monilla homoja koskevilla stereotypioilla. Ei ei silti välttämättä loukkaa ketään. Elokuva, jossa Lypsinka näyttelee yhden päähahmon äitiä ja Amanda Leporen esittämä kappale soi useampaan otteeseen, ei vain voi tarkoittaa mitään pahaa. Kannattaa siis asennoitua kevyin mielin.
Näyttelijöinä esimerkiksi Michael Carbonaro, ihana Jonah Blechman, Jonathan Chase, Mitch Morris ja Ashlie Atkinson. Jotta tulisi varmasti selväksi minun, ja AGM:n, kanta homouteen, liitän tähän quoten Blechmanilta "I've been in relationships with men, and I've been in relationships with women after I've been in relationships with men. So... I think people want to get defined with their sexuality, and they like to focus on how fixed it is. I'm not so fixed. At least that part of me. And I find that in relationships, there's sex, but there's also emotionality, and then you get into the sex through emotionality, and then spirituality, and there's all these different realms. I'm into being with great people, be they male or female."

Viimeinkin sain aikaiseksi katsoa Ice Age 2 (Ice Age: The Meltdown, Carlos Saldanha, 2006) elokuvan. Ja siitäkin on itseasiassa aikaa, kun olen katsonut ensimmäisen osan. Piirretty on hauska kuten edeltäjänsäkin, aihe tunnetaan kunnolla ja aikuismaisempaa huumoria ei ole unohdettu.
Manfred, Sid ja Diego elävät laaksossa sekalaisen eläinporukan kanssa, kun yllättäen jää alkaa sulamaan ja sankarimme koettavat paeta tulvan tieltä laakson toiselle puolelle. Matkalle mukaan liittyy myös Ellie-mammutti, mielenkiintoinen hahmo onkin. Dilemmoja on taas montaa laatua; Jyrsiksen terhon metsästämisestä ja Sidin kasvojen menettämisestä hukkumisen pelkoon ja sukupuuttoon kuolemiseen. Juoni on kieltämättä köyhempi kuin ensimmäisessä Ice Agessa, mutta yksinkertaista juonta on rikastettu uusilla ja erikoisilla hahmoilla, monilla sivupoluilla ja pienillä tapahtumilla. Hauskuudesta ei ole tingitty, ja kyllä tämä oikeasti paikoin naurattaakin. Jatko-osissa on kuitenkin aina jotain mätää, tarinoita venytetään ja rahastuksen voi jotenkin aistia. Jos pitää huumoripitoisista, laadukkaista piirretyistä, kannattaa tämä katsaista.
Ääninä suomalaisessa versiossa muun muassa Antti Pääkkönen, Antti L. J. Pääkkönen, Santeri Kinnunen, Sanna Saarijärvi ja muutama Extreme Duudson.

Kävinpäs ihan teatterissa katsomassa Discomadot (Disco ormene, Thomas Borch Nielsen, 2008). Aihe vaikutti niin hauskalta ja tuulesta temmatulta, että odotin tältä tanskalais saksalaiselta animaatiolta aika paljon. Elokuva on ihan kiva, mutta kumman valju.
Discomatojen juoni on suurimmalta osin yhtä tyhjän kanssa; Aaro-mato (Olavi Uusivirta) haluaa elämältään enemmän ja on ihastunut tyttömato Gloriaan (Paula Vesala), Aaro perustaa bändin ja todistaa etteivät madot olekaan aivan turhia olentoja. Hauskoja hahmoja on monia, musiikkikohtaukset ovat iloisia ja kerrankin ihan mielenkiintoisia, juonessa on muutama erikoinen kohta, mutta muuten madoista kertovan piirretyn mahdollisuuksia ei ole käytetty ollenkaan tarpeeksi hyvin. Ennalta-arvattavaa, väkinäistä hauskuutta.
Yleisesti ottaen, Diskomadot ei oli niitä piirrettyjä jotka sopivat hyvin myös vanhemmille. Aikuiset ehkä tunnistavat diskobiisit ja ymmärtävät Village People -viittaukset, mutta muuta tästä ei oikein saakaan irti. Piirretyissä on nähty eläimiä laidasta laitaan - muttei matoja, ja ilmeisesti ihan syystäkin. Mielenkiintoista on, että kävin katsomassa tämän enkä Twilightiä.

The Doors (Oliver Stone, 1991) on yllättävän toimiva ja mielenkiintoinen elokuva Morrisonista ja bändistä. Ohjaus on hienoa, elokuva paranee loppua kohden ja aika pitkälti on pyritty noudattelemaan tositapahtumia.
The Doors alkaa Morrisonin (Val Kilmer) lapsuusmuistolla kuolevista intiaaneista. Intiaanit, shamaanit ja kaikenlainen mystisyys on muutenkin paljon esillä. Sitten kerrotaan Morrisonin elokuvatieteen opiskelusta, hänen ja Pamela Coursonin (Meg Ryan) tapaamisesta ja lopulta The Doorsin (Kilmer, Kyle MacLachlan, Frank Whaley, Kevin Dillon) perustamisesta. The Doorsin vaiheista kerrotaan tarkkaan ja kaunistelematta. Sekavat ja alkoholipitoiset illat Whiskey a-go-gossa, nokkamiehen naiset ja huumeet ja omalaatuiset asenteet, lopulta bändin sisäiset ongelmat. Henkilöitä on paljon, mutta ketään ei esitellä liian tarkasti, samoin yksityiskohtia ja tapahtumia on monia.
Kerronta paranee elokuvan edetessä; runoja lausutaan alussa melkeinpä tylsyyteen asti, samoin kameran käyttö on ensin melko kaavamaista. Näyttelijät ovat selvästi sisäistäneet roolinsa ja panostaneet kunnolla, varsinkin Kilmer, joka laulaa itse suurimman osan elkuvassa esitettävistä The Doorsin kappaleista, sekä Ryan joka on aivan kuin aito Pam. Yleisesti ottaen onnistunut elokuva, tunnelma on saatu kohdalleen ja jokin koukuttaa suuresti. Suosittelen katsomista myös niille, jotka eivät The Doorsin historiaa niin hyvin tunne. Vaikka sitten pelkästään Billy Idolin piskuisen roolin takia!

Viimeistä viedään; Bram Stokerin Dracula (Bram Stoker's Dracula, Francis Ford Coppola, 1992) tuli viimeinkin katsottua ja olihan se ihan kiva. Ei tosin mikään loistava elokuva, ei edes Draculoista paras tai kauhuna erityisen onnistunut.
Dracula (Gary Oldman) on tässä versiossa itsemurhan tehneen vaimonsa takia kuolemasta kieltäytynyt Vlad Seivästäjä. Mina (Winona Ryder) on uudestisyntynyt Vladin vaimo. Mina ei elokuvan alussa tätä kuitenkaan tiedä, vaan on hyvää vauhtia menossa naimisiin Jonathan Harkerin (Keanu Reeves) kanssa. Tarinan edetessä Minalla kuitenkin on tunteita Draculaa kohtaan. Mukana ovat myös nymfomaaninen ja vamppi Lucy (Sadie Frost) ja tämän kosiskelijat Quincet Morris (Billy Campbell), John Seward (Richard E. Grant) ja Arthur Holmwood (Cary Elwes). Van Helsingiä esittää Anthony Hopkins. Bram Stokerin Dracula on siis hyvin pitkälti alkuperäistä kirjan tarinaa seuraava. Suurimpana erona on vain erotiikan ja seksin suuri rooli elokuvassa, samoin Minan ja Draculan suhde on erilainen.
Alkuperäisessä tarinassa pysymisen lisäksi hyviä puolia Bram Stokerin Draculassa ovat loistava puvustus ja meikkaus, hieno lavastus, musiikit ja mielenkiintoinen näyttely. Erikoistehosteet tosin ovat vuoden -92 luokkaa, sille ei mahda mitään. Draculan susi- ja lepakkohahmot kuuluvat näihin erikoistehosteisiin. Jostain syystä naureskelin myös Draculan vanhalle hahmolle. Ja elokuvassa tosiaan puhutaan paljon seksistä.

kuvat © EI MINUN; Dreamworks, Hollywood Pictures, Buena Vista Pictures, Sony Pictures, Warner Bros., Cinepost Studios, TLA Releasing, 20th Century Fox, FS Film Oy, TriStar Pictures, Columbia Pictures