Luin Trainspottingin jälkimaininneissa Irvine Welshin uudempaa tuotantoa, tosin en vielä sitä Pornoa. Mestarikokkien Sänkykamarisalaisuudet (The Bedroom Secrets of The Master Chefs, 2006) on paksu kuin mikäkin, muttei tuntunut saavuttavan pointtiaan missään vaiheessa. Ei kyseessä mikään huono kirja ole, lähinnä vain juoni on liian köyhä noin paksuun kirjaan. Kerronta on toki koukuttavaa ja hahmot ja tapahtumat mielenkiintoisia. Ja kuten takakannessa sanotaan, Welsh tuntuu tässä hieman (vain hieman) rauhoittuneen. Ei siis todellakaan mikään Trainspottingin kaltainen mestariteos, mutta ihan kelpo luettavaa.
Kirja kertoo samassa paikassa työskentelevistä Danny Skinneristä ja Brian Kibbystä, jotka ovat kuin toistensa vastakohtia. Heidän elämänsä jostain syystä kuitenkin kytkeytyvät yhteen. Skinner on kova juomaan, pitää naisista ja etsii tuntematonta isäänsä. Kibby taas on suuremman luokan nörtti. Hän asuu äitinsä kanssa, viettää illat pelaten tietokoneella, harrastaa junien pienoismalleja ja suree juuri kuollutta isäänsä. Skinnerin äiti on hauskasti punkkari, ei Welsh siis ole unohtanut juuriaan. Ei kyseessä kuitenkaan aivan näin yksinkertainen teos ole, mukaan astuu tarinan edetessä kummallisia tekijöitä ja loppu on varsin epätavallinen. En viitsi kertoa liikaa, koska on parempi lukea itse.

Britanniassa oleskellessa kävin katsomassa Greasen Piccadilly-teatterissa. Jos joku kuvittelee musikaalien olevan huonoja, tai teatterin yleensä olevan tylsää ajanvietettä, niin huhhuh. En ole koskaan ennen nähnyt musikaalia teatterissa, eikä mieleen tule yhtään näin innostuneesti ja iloisesti näyteltyä elokuvaversiotakaan. Jos Suomessa joku teatteri joskus päättää esittää musikaalin - menkää katsomaan!
Kyseessä on siis klassinen Grease, alkuperäiselle musikaalille ja elokuvalle hyvin uskollinen. Juoni on jokaiselle tuttu, joten ei siitä sen enempää. Puvustus ja rekvisiitta, autoa ja Sandyn huoneen sisustusta myöten, ovat mahtavia ja kunnon fiftaria. Näyttelijät ovat loistavia; innostuneita ja selvästi työstään nauttivia. Joka ainoa lauloi riipaisevan kauniisti. Tunnelma oli hieno lavan lisäksi yleisössä, briteillä on tapana taputtaa kaikkien taputtamisen arvoisten suoristusten jälkeen - toisin kuin suomalaisilla, jotka taputtavat vain lopuksi. Esityksen loistoa nosti tietenkin se, että sain kerrankin käyttää niitä pieniä maksullisia kiikareita!
Dannynä Danny Bayne (ei yhtä ihana kuin John Travolta aikoinaan, mutta ihana kuitenkin), Sandynä Nicole Brazil, Rizzona mahtavaääninen Natalie Langston, Kenickienä Stuart Ramsay. Doodynä, Rogerina ja Sonnyna Benjamin Ibbott, Kristofer Harding ja Bennett Andrews. Suosikkityttöinäni, Frenchynä ja Janina, Emily bull ja Laura Wilson. Siinä kai keskeisimmät roolit. Special Guestina Jimmy Osmond, haha!
En osaa sanoa muuta, kuin että tekisi mieli skannata koko ohjelmaläpyskä tänne.

Äikän kurssille piti lukea joko Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä tai Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Koska olen lukenut molemmat useampaan otteeseen, sain lukea jonkun muun teoksen toiselta näistä kirjailijoista. Hehe.
Luin Sinisalon Sankarit, ja en oikein tiedä mitä mieltä olen siitä. Kirjassa maalaillaan taas vaihtoehtoinen historia, mutta tällä kertaa siihen koitetaan pureutua liian monelta kantilta, liian monen ihmisen näkökulmasta. Hahmoja tulee ja menee, asioita on liitetty toisiinsa ehkä hieman kaukaa haetuilla yhteyksillä. Sankarit on myös melko paksu kirja.
Lyhykäisesti muotoiltuna, Sankarit kertoo rocklaulaja Rexistä, jonka elämää kouluvuosista asti seuraillaan. Tarina on kovin eeppinen ja monimutkainen, henkilöitä kuolee ja lopulta kyseessä on kaikkien suomalaisten kohtalo. Kaikkea varjostaa epämääräinen Suuri Tammi. Sinisalo on ottanut esiin kaikki keskeisimmät nykykulttuurimme ilmiöt, myös ne aremmat. Henkilöihin voi osittain samastua, mutta valitettavasti monien luonteet muuttuvat radikaalisti kirjan edetessä.
Joka tapauksessa, kirjoituksen taso on korkeaa ja juonta on varmasti mietitty pitkään ja hartaasti. Sopii lukea, jos Sinisalon tyyli viehättää ja vaikea/sekava juoni ei pelota.

Ilmeisesti elokuvissa säännöllisesti käymisestä on tullut tapa; tällä kertaa kävin katsastamassa Benjamin Buttonin uskomaton elämän (The Curious Case of Benjamin Button, David Fincher, 2008). F. Scott Fitzgeralsin samannimiseen novelliin perustuva elokuva on positiivinen yllätys, nimittäin yhdysvaltalaisuudestaan huolimatta se on hyvä. Fincherin tulkinta Fight Clubista oli pettymys, ja pääosassa oleva Brad Pitt ei koskaan ole ollut lemppareitani (Veren Vangit tosin on poikkeus monella tavalla). En tiedä johtuuko se sitten ihanasta Cate Blanchettista, tarinan mielenkiintoisuudesta vai mistä, mutta Benjamin Button on melko loistava.
Benjamin Buttonin uskomattomassa elämässä tunnelma on saatu todella hyvin esiin. Tarinaa värittävät vuosikymmenten mukaiset musiikki, puvustus, lavastus ja jopa värimaailma. Näyttelijät ovat luontevia ja varsinkin nuorta Daisyä esittävät lapsinäyttelijät ja monet sivuosanäyttelijät ovat harvinaisen aitoja.
Elokuva alkaa kertomalla Carolinesta (Julia Ormond), joka istuu sairaalassa kuolemaa tekevän vanhan äitinsä Daisyn (Blanchett) kanssa. Caroline alkaa äitinsä pyynnöstä lukea erään Benjamin Buttonin päiväkirjaa, ja tarina kertookin suurimman osan ajastaan Buttonin tarinaa, hyppien toisinaan takaisin nykyhetken sairaalaan. Pittiin esittämä Benjamin elää elämänsä nurinkurisesti, hän nimittäin syntyy "vanhana" ja nuortuu ulkonäöllisesti elinvuosien karttuessa. Hänen äitinsä kuolee synnytyksessä ja isä hylkää vanhainkodin portaille, josta siellä työskentelevät Queenie ja Tizzy (Taraji P. Henson ja Mahershalalhashbaz Ali) ottavat kasvatettavakseen. Benjamin viettää lapsuutensa vanhainkodissa, jossa tutustuu nuoreen Daisyyn. Tämän jälkeen päähenkilömme lähtee merimieheksi, rakastuu Venäjällä brittinaiseen (ihana ja ikinuori Tilda Swinton), taistelee toisessa maailmansodassa, ja palattuan kotiin hän huomaa Daisyn ryhtyneen tanssijaksi. Konfliktien jälkeen Benjamin ja Daisy päätyvät yhteen iloisella 60-luvulla. Loppuratkaisua en halua paljastaa liiaksi, mutta suhde ei voi päättyä kovin hyvin toisen osapuolen vanhetessa ja toisen nuortuessa.

Keikoilla ei sen sijaan ole tullut lähiaikoina juostua kovin paljoa, mutta se tulee korjaantumaan huhtikuun aikana. Viimeksi katsastin Rasismin vastaisen päivän TurunVimmassa 20. huhtikuuta. Vimma on keikkapaikkana kiva, toimiva ja yleisöystävällinen. Ihmisiä saisi vain olla enemmän, varsinkin kun keikat ovat varsin kohtuullisen hintaisia.
Illan aloitti Matthau Mikojan soittamalla akustisia covereita. Arvostukseni miestä kohtaan nousi kohisten, sillä flunssastaan huolimatta hän onnistui kuulostamaan todella kivalta. Monipuolinen ja laaja ääni. Mikäli muistan oikein, settilistaan kuului viisi Billy Idolia, Guns'n'Roses, The Rolling Stones, WASP ja Mötley Crüen Smokin' in the Boys Room.
Toisena esiintyi turkulainen The Friend, joka sekin oli yllättävän hyvä. Netistä hätäisesti kuunnellut kappaleet eivät olleet kertoneet bändistä juuri mitään, mutta livenä musiikki kuulosti hienolta. Jos heitä pitäisi jotenkin luonnehtia, sanoisin indiepoppia/rockia tyyliin Placebo kohtaa The Crashin kohtaa Radioheadin kohtaa jotain aivan muuta. Pojat olivat hauskoja ja iloisia, suosittelen.
Kolmas, ja yleisön mielestä se paras, esiintyjä oli Flinch. Viimeksi heidät nähdessäni en ollut mitenkään vaikuttunut, mutta tällä kertaa pääsin tunnelmaan kiinni. Energistä, iloista ja hauskaa livetouhua. Sekä bändi, että yleisö tuntuivat todella nauttivan. Flinch soitti jopa aivan uudne biisin "Kiihottaa". Poikien musiikki ei vieläkään ole mielestäni mitään maailman parasta, mutta ehkä joku päivä lämpenen suomen kieliselle rockille.

Pari sunnuntaita sitten kävin katsastamassa Kinokoplan esittämän Vicky Cristina Barcelonan (Woody Allen, 2008), ja pidin kovasti. En tiennyt mitä odottaa, sillä epämääräinen määrittely 'romanttinen komedia' ei kerro elokuvasta oikein mitään. En kuitenkaan osaa kuvailla Allenin uusinta juuri muuten, kuin noilla sanoilla. Kyseessä on siis loistavien näyttelijöiden tähdittämä romanttinen, vinksahtanutta ja mustaa huumoria sisältävä, draamallisista aineista koottu komedia. :D
Yhdysvaltalaiset Vicky (Rebecca Hall) ja Cristina (Scarlett Johansson) lähtevät kesäksi Barcelonaan. Vicky on ystävyksistä tasapainoisempi, hänellä on päämääriä ja hän on menossa naimisiin. Cristina taas etsii itseään, ailahtelee ja harrastaa taiteita. Barcelonassa parivaljakko tapaa taiteilija Juan Antonion (Javier Bardem), ja siitä asiat alkavat mennä sekaisin. Molemmat naiset ihastuvat Juaniin, tosin Vicky ei sitä myönnä, ja Juanin ex Maria Elena (loistava Penélope Cruz) astuu myös kuvioihin. Henkilöitä on monia ja jokainen on toisista erilainen.
Vicky Cristina Barcelona ei ole todellakaan mikään perus höttöinen tyttöjen leffa. Elokuvassa on fiksua huumoria ja mielenkiintoinen juoni. Elokuvassa on myös käytetty kertojaa, joka luo jännää särmää. Vicky Cristina Barcelonassa käsiteltäviä teemoja ovat muun muassa rakkaus, kolmen ihmisen väliset rakkaussuhteet, pettäminen, julkisivun säilyttäminen, itsensä etsiminen ja toteuttaminen sekä se, että kannattaa tehdä mitä mielii, eikä jäädä arkailemaan ja pohtimaan. Loppuratkaisu on mielestäni nerokas.