Niin ihanasti itsetuhoinen. Ja suloinen.

Anthony Burgessin klassikko Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange, 1962) on todellakin maineensa ansainnut. Elokuva (Stanley Kubrick, 1971) on myös hieno. Loistava suomennos on Moog Konttisen käsialaa. Kellopeliappelsiini kertoo, kuinka ultraväkivaltaa ja rötöstelyä harjoittava Alex oppii väkivallan viholliseksi. Kyseessä on hieno kehitystarina, ja pojan mietteet viimeisillä sivuilla saavat lukijan (tai ainakin mut) todella pohtimaan ihmiselämää ja aikuistumista.
Alex ja hänen jenginsä kuljeskelevat ympäriinsä ryöstelemäsä liikkeitä ja ihmisiä, hakkaamalla porukkaa, ja vain pelottelemassa vastaantulijoita. Kuitenkin pojat asuvat yhä vanhempien luona ja käyvät koulua. Istuskellaan baareissa, isketään tyttöjä. Alexin elämä saa kuitenkin eräänä päivä toisenlaisen käänteen, kun poliisit saavat hänet kiinni murhasta. Poika päätyy vankilaan - ja koska hän haluaa sieltä mahdollisimman pian pois, hän suostuu koekaniiniksi uuteen tapaan kitkeä rikollisuus ihmisistä. Tämän jälkeen Alexin elämä on aikamoinen sekasoppa, kunnes se taas palaa raiteilleen. Minuun teki suurimman vaikutuksen nimenomaan kirjan loppuosa, jossa Alex on päässyt vankilasta.
Kellopeliappelsiini on kaikin tavoin suuri klassikko. Se on säilyttänyt arvonsa ja mielekkyytensä melkein puolen vuosisadan ajan, ja se iskee nykyihmiseen aivan yhtä voimakkaasti kuin vuoden -62 ihmiseen. Kirja on todella toimiva ja hienosti kirjoitettu, ja se todellakin antaa lukijalleen ajateltavaa. Suosittelen lämpimästi.

Aivan erilaista kirjallisuutta edustaa Sophie Kinsellan (oikealta nimeltään Madeleine Wickham) Himoshoppaajan vauva (Shopaholic and Baby, 2007), jonka sain lainattua kirjastosta vasta tänä kesänä. Himoshoppaajan vauva on viides Becky Bloonwoodin selkkauksia seuraava romaani, ja se jatkaa edeltäjiensä tasokasta ja oikeasti hauskaa linjaa. Beckyn shoppailujen ja rahaongelmien sijaan kirja keskittyy enemmän ihmissuhteisiin ja niistä syntyvään komiikkaan.
Himoshoppaaja kirjat sopivat "kevyeksi" luettavaksi kenelle vaan, eivät ainoastaan nuorille naisille. Kirjojen huumori on lämmintä ja ihmisläheistä, ja henkilöt tuntuvat aidoilta ja niihin on helppo samaistua. Tässä sarjan viidennessä kirjassa on sorruttu hieman ylilyönteihin; Beckyn sählääminen saa suuret mittakaavat ja jotkut kohtaukset vedetään aivan yli. Mutta esimerkiksi lopun synnytyskohtaus on aivan hulvaton. Suosittelen himoshoppaja -sarjan lukemista silloin, kun tarvitsee tyhjentää päätä jollain hauskalla, mutta ei typerällä.

Kesäteatteri on sellainen asia, josta en helpolla luovu. Tänä kesänä Turun Samppalinnan kesäteatteri esitti musikaalin All Shook Up - Elvistellään, ja olihan se toki nähtävä. Fiftarihenkisyys, musikaalius, hauskan näytelmän maine ja Elvis-teema houkuttelivat muitakin paikalle, ja katsomo olikin aivan täynnä. Muutama vanhempi rouva jopa pyörtyi kuumuuden ja nestehukan takia.
Itse musikaali oli hauska ja onnistunut. Musiikkikohtaukset, tanssi ja laulu, olivat todella korkeatasoisia ja onnistuneit. Laulut itsessään olivat huvittavia ja mukavaa kuultavaa. Myös näyttelemistä oli ilo katsella - se ei ollut ylinäyteltyä, eikä toisaalta tylsää tai huonoa. Ja sampplinnan pyörivää katsomoa oli käytetty onnistuneesti. Yleisesti ottaen musikaalin toteutus, ja sisältä, oli onnistunutta ja hauskaa. Jos tämän voi joskus jossain taas katsoa, suosittelen.


Pitkäaikainen lukuprojektini on ollut Brontën sisarusten teosten läpikahlaus, ja luin nyt ensimmäistä kertaa Charlotten Professorin (Professor, 1857). Professori on itseasiassa Charlotten ensimmäinen romaani, mutta kustantajat kiinnostuivat siitä vasta Kotiopettajattaren romaanin (Jane Eyre, 1848) suuren suosion ja Charlotten kuoleman myötä. Charlotte kirjoitti Professorin, ja muutkin julkaisunsa, salanimellä Currel Bell - samoin Professorin päähenkilö ja minäkertoja on mies, vaikka Charlotte on tunnettu nimenomaan naiskuvauksistaan.
Professori kertoo englantilaisesta William Crimsworthista, joka on juuri lopettanut koulunsa. Williamilla ei ole ystäviä tai läheisiä sukulaisia, ja hän alkaakin rakentaa itse itselleen uraa ja tulevisuutta. Hän päätyy opettamaan ranskaksi. Kuulostaako tutulta? No, Professorin tunnelma onkin paikoitelleen aivan samanlainen kuin Kotiopettajattaren romaanin keskivaiheilla. Kirjoitus inällään on mielenkiintoista, hahmot on kehitelty hyvin ja tunnelma on kohdallaan. Juoni on ehkä hieman laimea, mutta ei kuitenkaan huono. Ainoa ongelma on, että sivuhahmot (aka herra Hunsden) ovat taas päähenkilöä milenkiintoisempia - muumipeikko-dilemma!
Professori on hieno ja mukava kirjanen, joka jokaisen kirjain ystävän tulisi lukea. Ainakin jos Kotiopettajattaren romaani, tai kepeä mutta omalaatuinen viktoriaanen kirjallisuus noin muuten, kolahtaa.

En näköjään saanut vielä aikaseksi kirjoittaa mistään kesänä/syksyn aikana katsomistani leffoista. Toivottavasti pian tulee sellanenkin päivitys sitten.