"When M&M was just a snack"

On taas kestänyt. Suosittelen seuramaan tätä http://smileatleast.blogspot.com/ , koska sinne päivittelen paljon useammin.
Tekisi kovasti mieli alkaa tehdä tästä blogista vähän monipuolisempaa: kertoisin kaikesta kulttuurista, joka innoittaa milläkin hetkellä. Voisin jopa alkaa kertoa ostoksistani yms. muotiblogimaisesti? Luultavasti tämä myös kääntyy englanniksi jossain vaiheessa. Jos tällaista tapahtuu, lupaan myös päivittää useammin.

11. 4. kävin Hanoi Rocksin viimeisellä ikärajattomalla keikalla, toki Tavastialla. Hanoi Rocks on minulle (ja maailmalle) todella tärkeä ja symbolinen bändi, joten olen onnellinen että menin. On harmittavaista kun bändit hajoavat, mutta Hanoi on jo kertaalleen hajonnut ja varmasti saavuttanut tavoitteensa, joten ymmärrän kyllä.
Jonotin Tavastian edessä kuutisen tuntia. Kyseessä oli harvinaisen hajanainen ja huonosti järjestäytynyt jono, epämääräinen lössi. Kun ovet lopulta avattiin, porukka huusi, juoksi ja töni kuin viimeistä päivää. Ihmisiä kaatuili. Paikalla oli myös kovin nuoria olentoja.
Päädyin lavan casempaan reunaan, toiseen riviin. Kyseessä olisi ollut todella hyvä paikka, jossei edessäni olisi heilunut epätavallisen pitkiä nuoria miehiä. No jaa. Itse keikka oli loistava: energinen, nopea ja villi. Mike oli suloinen huolehtiessaan eturivin pienistä ihmisistä ja kääntäessään välispiikit suomeksi. Andykin puhui välillä jotain, mutta siitä en saanut mitään selvää.

Pojat aloittivat Tragedylla, joka oli mielenkiintoinen valinta. Muita mun mieleen jääneitä kappaleita olivat "Malibu Beach", "Until I get you", "A day late, a dollar short", "Street Poetry", "Back to Mystery City", "Mental Beat", "Beer and a Cigarette", "Don't you ever leave me"ja "Oriental Beat". Muita en nyt muista, mutta luin jostain että Danoi soitti yhteensä 23 biisiä. Jos kiinnostaa tietää loput, googlaa. En ikinä muista minkään keikan settilistaa kokonaan, keikalla elää hetkessä eikä ajattele järjestelmällisesti.
Joten, olen tyytyväinen keikkaan ja onnellinen että menin. Hanoi Rocks ansaitsee kaiken kunnioituksen. Kiitos ja rest in peace. Comebackia odotellessa. Jos joku haluaa tietää lisää keikasta, kysyy.

Tasan viikko Hanoi Rocksin jälkeen, lauantaina 18. 4., kävin Nosturissa Emilie Autumnin keikalla. Emilietä ja Bloody Crumbetseja jonotin yli seitsemän tuntia, kylmyys ja tuuli ei pahemmin haitannut koska Nosturi on mukavalla paikalla ja muut jonottajat olivat kivoja. Näin Emilien & tyttöjen tulevan bussistaan ja menevän sisälle. Tällä kiertueella Bloody Crumbetseista mukana olivat Veronica Varlow, Aprella, Pirate Captain Mistress Maggot ja Blessed Contessa - osa suosikeistani! Ihana Maggot juoksenteli ulkona meidän jonottajien seassa useampan otteeseen.
Kun ovet avattiin, ei kukaan töninyt tai rynninyt. Pääsin aivan keskelle toista riviä, suoraan Emilien eteen. Ja keikan aikana ensimmäisestä rivistä lähti ihmisiä, joten päädyin puolittain eturiviin haha. Yleisö oli aivan ihana, lukuunottamatta muutamaa kännistä miestä.
Emilie ja Crumpetsit kuulostivat ja näyttivät mahtavilta, ja kyseessä oli melkeinpä yhtä paljon burlesqueta kuin musiikkia. Ja tämä yhdistelmä toimi hyvin: keikka oli yksi parhaimpia jossa olen koskaan ollut. Tyttöillä oli upeat vaatteet ja korsetit, seka meikit ja hiukset. Jopa lava(stus) ja pienet esineet ja yksityiskohdat olivat kauniita. Keikka oli melko pitkä, kaksi ja puoli tuntia, eikä se siis ollut todellakaan vain musiikkia ja laulamista: vaan myös hauskoja välispiikkejä, näyteltyjä kohatuksia ja muuta, kuten balettia ja hulavanteilua. Keikan ympärillä leijaili iloinen tunnelma, oli hauskaa.
En taaskaan muista koko settilistaa, mutta googlasin tällaisen:
Intro / 4 o’clock
Opheliac
Liar
The Art of Suicide
I Want my Innocence back
Shalott
Dominant
God Help Me
Unlaced
Dead is the New Alive
I Know Where You Sleep
306
Misery Loves Company
Mad Girl
Bohemian Rhapsody
Thank God I’m pretty
Always Look on the Bright Side of Life
Myös kaksi lainabiisiä toimivat hienosti, ja täytyy mainita että Maggie lauloi myös Paavo Pesusienen tunnuskappaleen.
Emilie ja Crumpetsit ottivat paljon kontaktia yleisöön, ja tuntuivat todella välittävän faneistaan. Keikan jälkeen olisi ollut meet&greet, mutta tytöt istuivat siellä vain parikymmentä minuuttia, joten minä en tietenkään ehtinyt saada nimmareita. Se taitaakin olla ainoa kaivelemaan jäänyt asia koko keikasta! Aion varmasti mennä seuraavallekin keikalle, ja suosittelen muillekin.
Taaseen minulta saa kysyä keikasta mitä vaan.

Kävin 24. 4. Vimmassa, tällä kertaa siellä soittivat Half Apple, Lost Paragraph ja Ernie Shoe. Kaikki kolme bändiä olivat hyviä, mutta taas kerran täytyy motkottaa yleisön puutteesta - mikseivät ihmiset käy Vimman keikoilla? Ei siellä järjestetä halpoja ja mukavia keikkoja loputtomiin, jos yleisössä on kerta toisensa jälkeen sellaiset kahdeksan ihmistä. Tällä kertaa keikka kuvattiin videolle, ja kaikilla paikallaolijoilla tuntui olevan hauskaa.
Illan aloitti 2007 perustettu naantalilainen Ernie Shoe. Progea/rockia/tms soittavan kolmihenkisen bändin esiintyminen oli yllättävän vakuuttavaa, dynamiikka toimi hyvin. Kolmihenkisten bändien kohdalla on aina vaarana, että yhteispeli, lavaesiintyminen ja jäsenten välinen dynamiikka ei toimi, mutta Ernie Shoe onnistui ihan hyvin. Laulaja Ilkan ääni on todella vahva ja hieno, ja ainakin minä jäin monesti kuuntelemaan pelkästään mahtavia vokaaleja. Muutenkin musiikki oli ihan toimivaa, mutta hiomista ja tekemistä toki on. Kokonaisuutena keikka oli nopeatempoinen, hauska ja iloinen. Aloittelevaksi bändiksi Ernie Shoe on siis oikein kiva, ja suosittelen tutustumaan heihin.
Toisena soitti instrumentaalinen ja eeppinen fuusiojazz/proge/reggae/funk/tms -yhtye Lost Paragraph. Heidän soittonsa on todella taitavaa ja ammattimaista, kappaleet ovat kuin mitkä tahansa suuren luokan jazzkappaleet. En ole koskaan ennen nähnyt livenä mitään samankaltaista, mutta voin sanoa että Lost Paragraphin musiikista lumoutuu ensikertalainenkin. Mikäli reggaehenkinen jazz kiinnostaa, suosittelen suurella lämmöllä tutustumaan nähin poikiin. Ja lisäksi bändi tuntui nauttivan kaikin siemauksin soittamisesta.
Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä, esiintyi Half Apple. He olivat loistavia kuten aina, mutta sanoisin että pojat pyrkivät kameroiden takia vielä parempaan kuin yleensä. He ovat todellakin aina vain taitavimpia - ja aina vain kuuluisampia. En nyt osaa sanoa mitään ihmeempää, tiedätte että rakastan näitä poikia. Seuraavaa keikkaa (12. 5.) odotellessa!
Ernie Shoe
Lost Paragraph
Half Apple

Sunnuntaina 26. 4. kävin katsomassa Kinokoplan kevään viimeisen näytöksen, joka oli elokuva Happy-Go-Lucky (Mike Leigh, 2008). Kyseessä on "draama/komedia", joka käytännössä tarkoittaa vaikeasti määriteltävää. Tämän genren elokuvat ovat yleensä joko todella komediaalisia, mutta jollain pienellä draamallisella juonella häystettyjä, tai hyvinkin vakavia. Happy-go-lucky ei ole kuitenkaan selvästi kumpaakaan.
Elokuva kertoo yltiöpositiivisen asenteen omaavasta ala-asteenopettajasta Poppysta (Sally Hawkins). Poppy viettää aikaa kämppiksensä Zoen (Alexis Zegerman) ja pikkusiskonsa Alicen (Sinead Matthews) kanssa, tapaa erilaisia ihmisiä, aloittaa autokoulun opettajanaan kyynisistä kyynisin Scott (Eddie Marsan), ja yrittää tehdä maailmasta paremman paikan. Aurinkoisen Poppyn ja muun maailman välille tulee konflikteja, joiden ympärillä elokuva pyörii. Osa kohtauksista on kevyitä ja iloisia, kuten Poppyn ja ystäviensä baari-illat. Jokaiseen Poppyn elämän osa-alueeseen liittyy kuitenkin jokin synkempi puoli, kuten vaikkapa flamengotuntien vetäjän sisäinen rikkinäisyys tai ala-asteella olevan kiusaajapojan elämä ja tilanne. On myös pelkästään vakavia kohtauksia, kuten kohtaus jossa Poppy keskustelee puliukon kanssa pikkutunneilla.
Happy-go-lucky onnistuu hyvin kuvaamaan nykyajan ilmiöitä ja typeryyttä. Kontrasti Poppyn ja esimerkiksi Scottin välillä on niin valtava, että se oikeasti laittaa ajattelemaan. Asioita on kuvattu pilke silmäkulmassa, vertauskuvallisesti ja brittiläisesti. Toisaalta, Happy-go-lucky on samaa sarjaa Wong Kar Wain elokuvien kanssa: juonta ei oikeastaan ole ja henkilöt ajelehtivat päättömästi elämissään. Kaikkia tämänlainen päämäärättömyys ja yksittäisiin tilanteisiin keskittyminen ei varmaankaan miellytä, ja silloin en suosittele elokuvan katsomista. Itse kuitenkin nautin Happy-go-luckysta - ja positiivisen maininnan ansaisevat elokuvan englantilaisuus, loistava puvustus, todella toimiva roolijako ja näyttelijöiden työ.

Stockmanin alennuksista oli joskus pakko ostaa pois Macaulay Culkinin esikoiskirja Junior (2006), ja nyt viimein sain sen kunnolla luettua. Ja jos nyt suoraan sanotaan, niin kyseessä ei ole mikään vuosisadan mestariteos. Culkinin teksti on lähinnä sekavaa ja hassua, pätkittäistä, epäoleellista, ja tuo mieleen jotain, mikä olisi voitu kirjottaa psykologille traumojen purkamistarkoituksissa.
Lyhyesti selitettynä, Junior koostuu erilaisita lyhyistä tarinoista (joista osaa on moniosaisia), Culkinin henkilökohtaisista top-listoista, piirroksista ja jopa runoista. Kyseessä ei siis ole mikään kunnon romaani, vaan ehkä enemmänkin novellikokoelma. Toisaalta, kirjan tekstit pyörivät kuitenkin samojen aiheiden ympärillä, ja osa niistä jopa alkaa kirjan alussa ja loppuu lopussa. Minusta parhaimmat osat kirjaa ovat moniosainen "Dad" ja listat kuten "People who are dead (in no particular order)" ja "Things to do before I die".
En osaa sanoa onko Culkinilla ollut Junioria kirjoittaessaan jonkilainen suunnitelma. Haluaisin nimittäin uskoa, että kirjalla on jokin syvempi merkitys jota en vain ole vielä huomannut. Ehkä kirjassa on tarinoiden välistä luettavissa jotain syvällistä. Aiheet liittyvät Culkinin perhe-elämään, ongelmiin isänsä kanssa ja lapsijulkkiksena olemiseen, mutta myös ihmiselämän yleiseen hankaluuteen ja typeryyteen ja esimerkiksi seurusteluun. En vaan sitten tiedä, mihin tällä kaikella on pyritty, jos mihinkään. Culkin moneen otteeseen korostaa olevansa muuttunut ihmisenä kirjan aloittamisen ja lopettamisen välillä, ja ettei hän itsekään välttämättä muista mitän on tarkoittanut alkupään teksteillä. Jotain kertoo sekin, että kirjassa on kolme esipuhetta.
Jos haluaa lukaista jotain nopeaa ja epämääräitä, suosittelen tätä. Ja kuten Culkin on itse sanonut, Junior on yksi niistä kirjoista, jotka voi hyvin lukea vaikka lopusta alkuun.