"All alone in space and time, There's nothing here but what here's mine"

Viimeinkin sain luettua Irvine Welshin kirjan Porno (2002). Kyseessä on Welshin läpimurtoteoksen Trainspottingin (1993) jatko-osa, jossa kerrotaan tapahtumista 10 vuotta myödemmin. Henkilöt ovat suurimmilta osin samat, samoin tapahtumat pyörivät samojen aiheiden ympärillä. On huumeita, prostituutiota ja väkivaltaa, mutta tutun sarkasmin ja jopa jonkinlaisen huumorin sävyttämänä. Porno on hyvä ja tyyliltään koukuttava ja ajatuksia herättä. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään edeltäjänsä kaltainen mestariteos, sillä vaikka kirjaa on selvästi pohdittu pitkään ja huolella, juoni tuntuu hieman kevyeltä ja junnaavalta. Trainspottingin luomaa tunnelmaa ja ihmisen kuvausta on vain vaikea enää ohittaa.
Pornossa uutena hahmona esitellään opiskelija Nikki, joka tutustuu Lontoosta Edinburgiin palaavaan Sick Boyhin. Sick Boy kavereineen alkaa kehitellä pornoelokuvaa, jonka tähdeksi Nikki suostuu. Elokuva kuvataan siellä sun täällä, ja lopulta se julkaistaan. Sick Boyn lisäksi Edinburgiin palaavat Renton ja Begbie. Vanhat jännitteet ovat yhä tallella, luonteet eivät ole muuttuneet ja meno on riehakasta kuin 90-luvun alussa konsanaan. Juoni keskittyy pitkälti elokuvan tekoon ja siitä syntyviin ongelmiin. Ihmiset ovat aidon tuntuisia, mutta katkeria ja katalia. Kerronta on todella toimivaa. Itse koin suurta sympatiaa Spudia kohtaan - poikaparka ei vain sovi joukkoon. Lopussa on Trainspottingin tapaan yllättävä käänne.

Perjantaina 12. 6. kävin Provinssirockissa, Seinäjoella. Olin enimmäistä kertaa kyseisellä festarilla - saati Seinäjoella ylipäätään. Placebon takia matkustin siis 300 km, menomatkalla sain sentään isän heittämään minut ja festarikaverini Tuijan Tampereelle asti, josta sitten jatkoimme junalla. Paluumatka oli sitäkin hankalampi: neljältä aamuyöllä junalla Seinäjoelta Tampereelle, josta junalla Helsingin kautta Turkuun, josta isä heitti meidät aamupäivällä kotiin. Torstain ja perjantain välisenä yönä en nukkunut ollenkaan, ja olimme Provinssin porteilla jonottamassa jo klo 9. :D
Aika kului, välillä hitaasti ja välillä vähän nopeammin, kunnes kello lopulta läheti kuutta iltapäivällä. Edes porttien avautuessa taaksemme ei muodostunut isoa jonoa - juoksin silti Päälavan eteen niin kovaa kuin ikinä pääsin. Ennakkolippujen vaihto rannekkeisiin sekä turvatarkastus olivat molemmat yhtä sähläystä, siitä suuri miinus provinssille.
Ennen Päälavan ensimmäistä esiintyjää, Von Hertzen Brothersia, eräs tyttö pyysi minua antamaan eturivipaikkani hänelle - siis vain Von Hertzenin ajaksi. Päätin olla kiltti, ja hyödynsin vapaan aikani vaeltamalla ympäri Provinssin aluetta. Minulla on harvoin festareilla aikaa kiertää aluetta kunnolla läpi (yleensä jonotan fanaattisesti jonkun tietyn bändin takia yhden lavan edessä), joten tämä oli hauskaa. Ostin Placebon kiertuepaidan, katselin Baddingsin keikan lopun, ja kohtasin Placebon Steven! Steven nähdessäni panikoin ja jostain syystä englantini lakkasi toimimasta, mutta sain kuin sainkin nimmarin ja vaihdoimme muutaman sanan hatuista ja laukuista.
Vaelteleluhetkeni jälkeen palasin päälavan edustalle katsomaan sen Von Hertzen Brothersin. Vaikka en ollut koskaan ennen kuullutkaan heistä, oli keikka ihan menevä ja mielenkiintoinen. Musiikki oli nopeaa ja pompittavaa. En osaa sanoa pojista mitään fiksua, mutta kovasti hiukset heiluivat ja fanit tuntuivat tykkäävän.
Brothersin jälkeen lukkiuduin eturivipaikalleni odottamaan Placeboa. Ihmisiä ilmestyi joka suunnasta ja ahtaus kävi melkeinpä sietämättömäksi. Kun pojat sitten astelivat lavalle, kaikki se jännitys purkautui kiljumisena. Yleisö huusi niin kovaa kuin ikinä saattoi. Ja tottakai ihmiset tunkivat joka suunnasta kunnes en pystynyt liikauttamaan varvastakaan. Ja päälavan muodosta ja korkeudesta miinusta provinssille!
Vaikka yleisö oli lievästi sanottuna kiihkeä, ja lavan muodosta johtuen en nähnyt Steveä paljoakaan, oli itse keikka hyvä. Soitto oli tasokasta ja kappaleet kuulostivat aika pitkälti yhtä hyvältä kuin levyillä. Brianin ja Stefanin, puhun vain heistä koska muita en pahemmin nähnyt, lavaesiintyminen ei ehkä ole kovin vauhdikasta tai energistä. Se kuitenkin tarkoittaa, että he keskittyvät enemmän soittamiseen kuin yleisön ylimalkaiseen hypettämiseen ilmeillä ja liikkeillä. Selkeyden vuoksi: Brian soitti kitaraa ja toki lauloi, Stefan soitti myös kitaraa basson sijaan, Steve toimi rummuissa, Fiona hoiti viulun ja koskettimet ja monia muitakin soittimia, ja bassossa oli vanha tuttu Bill. Taustalaulajia tms (Nick?) en nähnyt, mutta sellaisia saattoi hyvinkin olla toisella puolella lavaa. Yllättäviä biisivalintoja olivat Black-Eyes ja Bionic - sekä erikoinen sovitus Sleeping with ghostsista. Olisin toivonut uudelta albumilta hieman eri kappaleita, esimerkiksi Julien olisi ollut mahtava kokemus livenä, mutta hyvä näinkin. Itselle parhaiten mieleen syöpyi oma vanha suosissibiisi Every you every me. En osaa sanoa mitään kovin fiksua, ainakin minulle keikka oli mahtava kokemus ja parempi kuin osasin odottaakaan. Uudestaan, uudestaan!
Settilista:
Kitty Litter
Ashtray Heart
Battle for the Sun
For What It's Worth
Black-Eyed
Speak in Tongues
Follow the Cops Back Home
Every You Every Me
Sleeping With Ghosts
Special Needs
The Never-Ending Why
Bionic
Meds
Come Undone
Special K
Song to Say Goodbye
encore:
Infra-Red
The Bitter End
encore 2:
Taste in Men
Kaiken sen ahtauden jälkeen en enään pystynyt jäämään eturiviin Children of Bodomia odottamaan, joten katselin suosiolla kauempaa. Heidän keikkansa meni kuitenkin aika pahasti ohi, sen verran placebohuumassa olin vielä. Jäin myös tuijottamaan vip-alueen reunalta Bodomille naureskelevaa Steveä. Samalta vanhalta Bodomilta vaikutti, hienot liekit ja keskiyötunnelmaa.
Suttuiset kuvat by minä, ja yleisökuva by Jarno Koskinen (allekirjoittanut on pinkkipää punaisessa ympyrässä).

Sunnuntaina 14. 6. lähdin Salosta 5:55 bussilla Helsinkiin katsastamaan Metallican. Jonotimme Tuijan kanssa vielä kauemmin kuin Provinssiin, kymmenisen tuntia. Tuuli, ja ilma oli kylmä, mutta kanssajonottajat olivat mukavia. Hartwall areena on mukavalla paikalla, sopivan syrjässä mutta kuitenkin kävelymatkan päässä kaikkialta.
Pääsimme toki sitten eturiviin, mistä ei kuitenkaan ensimmäisen lämppärin eli Mastodonin kohdalla ollut mitään hyötyä. Lava oli nimittäin keskelle kenttää asetettu neliö, jonka jokaisella sivulla oli tilaa ihmisille - tämä siksi, että enemmän ihmisiä mahtuisi sisään. Mastodon esiintyi vain lavan yhdellä sivulla, joten minulta heidän esiintymisesä meni täysin ohi. Enkä edes kuullut kunnolla, kun typeryyksissäni lättäsin korviini jotkut tulpat. Onneksi tajusin ottaa ne Mastodonin jälkeen pois.
Toinen lämppäri, Lamb of God, hyödynsi lavan kaikkia sivuja ja esiintyi muutenkin varsin energisesti ja hauskasti. Sortseissa ympäriinsä pomppiva laulaja tosin lähinnä nauratti. Musiikillisesti heistä tuli mieleen ehkä Children of Bodom. Ihan mukava keikka, muuta en osaa sanoa. Lämppäreitä en ollut kuunnellut koskaan ennen, joten väkisinkin jotain meni ohi.
En ole koskaan nähnyt sellaisia aaltoja ja yhteistaputuksia, kuin ennen itseMetallican lavalle astumista. Yleisö oli muutenkin hieno - kukaan ei töninyt tai tunkenut, oli tilaa hengittää ja heilua. Kun pojat sitten nousivat lavalle, olivat kaikki täysillä jokaisessa hetkessä mukana. Uskon, että keikka oli mahtava kokemus niin kentällä olijoille kuin katsomossa istuneillekin.
Metallica aloitti uusimman levyn avaavilla biiseillä, eli kappaleilla "That was just your life" ja "The end of the line", hienojen laser-valojen ympäröimänä. Pian valoshow kuitenkin loppui, ja siirryttiin vanhoihin kappaleisiin - "For whom the bell tolls" ja "No remorse". Yleisö tuntui villiintyvän eniten juuri vanhempien biisien kohdalla. Viidentenä soitettu "One" on sellaisessa klassikon asemassa, että sitä oli varmasti odotettukin. Seuraavaksi Metallica esitti taas pari kappaletta uudelta Death Magnetic albumiltaa, "Broken, beat & scarred" ja "Cyanide", joista jälkimmäinen sai todella lämpimän vastaanoton. "Sad but true" oli myöskin kovin suosittu, mutta sitä seurannutta "Turn the page":a en huomannut poikien edes soittaneen :D. Seuraavat biisit olivat taas uusia, "All Nightmare long" ja "The day that never comes". Niiden jälkeen yleisöä hypetettiin "Master of Puppets":illa ja suosikeilla "Fight fire with fire", "Nothing else matter's" ja "Enter sandman". Loppuun oli siis ympätty monia toivotuimpia kappaleita.
Encore käsitti kolme biisiä (joita en tosin ehtinyt kaikkia kuuntelemaan): "Helpless", "Trapped under ice" ja "Seek & destroy".
Metallican esiintyminen oli nopeaa ja energistä. Yhteishenki toimi, eikä minulla ole oikein mitään valittamista. Jos olisin Metallica-fani, sanoisin tämän olleen täydellinen keikka. Yleisö tuntui pitävän eniten hieman harvinaisemmista kappaleista kuten "Fight fire with fire" ja "Trapped under ice". Lipun hinta kirpaisee, mutta jos joskus harkitsette Metallican keikalle menoa - menkää.


Sori että tämän kirjoittamisessa kesti.