Sain viimeinkin katsottua Ed Woodin (Tim burton, 1994). Vaikka kyseessä näennäisesti on komedia, mielestäni Ed Wood on karmivampi kuin Burtonin varsinaiset "pelottavat elokuvat" (Sweeney Todd, Päätön Ratsumies, Beetlejuicesta puhumattakaan). Mustavalkoisuus, ylinäytellyt ilmeet ja tietynlainen painostava tunnelma saavat todella kylmät väreet kulkemaan.
Ed Wood kertoo ohjaaja Edward D. Wood, Jr.:stä; hänen ystävyydestaan Bela Lugosiin, tranvestiittisuudestaan ja ensimmäisistä elokuvistaan. Elokuva alkaa hauskasti Plan Ninen tunnelmaa hakien, ja siirtyy siitä sulavasti Edin arkipäivään. Ja jos yhtään tuntee Woodin tuotantoa (Plan Nine From Outer Space), ymmärtää miksi Burton halusi tehdä hänestä elokuvan; tyypithän ohjaavat aivan samanlaisia elokuvia! Toki sillä erolla, että Burtonin leffat ovat hyviä ja Woodin huonoja.
Johnny Depp loistaa taas kerran pääosassa ja tällä kertaa hän on ihan hyvä. Deppin Woodista tulee mieleen hänen roolinsa Villi Vonkana, eleet ja ilmeet ja äänikin venyvät samanlaisiin suorituksiin. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Surullisemmat kohtaukset eivät ole Deppin puolesta yhtä vakuuttavia kuin vauhdikkaat vastaavat; kulmien kurtistaminen ja äänen väänteleminen luo tiettyä komiikkaa ja pilaa osittain tunnelman. Joka tapauksessa yllättävän onnistunutta näyttelemistä. Ulkonäkö on täydellistä fiftaria ja tiettyä deppimäistä hulluutta pilkahtelee siellä täällä.
Muita hahmoja on paljon ja monista heistä on nykyään hauskasti tullut kulttisuosikkeja. Loistavana Bela Lugosina Martin Landau, Dolores Fullerina Sarah Jessica Parker, Vampirana Lisa Marie, Bunny Breckinridgenä Bill Murray ja muissa rooleissa muun muassa Patricia Arquette ja Jeffrey Jones. Landau melkein kuulostaa Lugosilta, jee!
Suosittelen Ed Woodin katsomista kaikille Burton-faneille, kaikille Depp-faneille ja kaikille jotka haluavat nähdä Deppiin dragissa. Sekä tietysti muillekin hyvien elokuvien ystäville.

Olen katsonut myos aika paljon muita elokuvia ja lukenut kirjoja, niistä lisää joskus!

Huhhuh kun olen hidas (laiska) kirjoittamaan tänne.

Negative (+ Jann Wilde & The Neon Comets, Flinch) @ Pakkahuone 8. 11. 2008
En ole Negativea paljoakaan kuunnellut sitten War of Loven ja suuren innostukseni. Tässä lähiaikoina olen lopultakin ottanut selkoa heidän uudemmistakin albumeistaan ja pitänyt kuulemastani jee. Joten odotin keikalta jotain, mutten kuitenkaan kovin paljoa. Pakkahuone keikkapaikkana on hieno; kivasti järjestetty, tilava, mukavalla paikalla ja mukava muutenkin.
Jann Wilde & The Neon Comets oli iloinen ja energinen, tanssiliikkeitä ja pieniä kikkoja oli vaikka muille jakaa. Jättivät todella positiivisen ja kivan olon, varsinkin kun tunsi biisit etukäteen ja oli hengessä täysillä mukana. Suosittelen kaikille keikkanälkään ja oikeasti hyvän musiikin kaipuuseen. Suomesta ei tule muita samantyyppisiä, tasokkaita ja hyviä bändejä. Tästä glam rockissa on kyse. Olisi todella hienoa nähdä heidät isommillakin lavoilla!
Flinch ei minua niinkään sykähdyttänyt. Tämä luultavasti johtuu siitä ettei bändi, tai sen biisit, ole minulle mitenkään tuttuja. Varmaankin ihan hieno esitys, en sano juuta enkä jaata.
Itse Negative oli yllättävän hyvä livenä. Vauhdikas, nopea, riehakas mutta samalla tyylikäs ja kaunis. Pidin varsinkin aloituksesta, Jonnen vetämästä akustisesta My my/ hey hey:stä. Biisien tulkinnat olivat hienoja ja iso plussa hienosta Show must go on -versiosta. Myöskin plussana settilista, joka sisälti erityisen paljon vanhempia kappaleita. Tätä jäi kaipaamaan lisää; monet bändit eivät saa yhtä hyvää yhteyttä yleisön kanssa ja tunnelma oli harvinaisen korkealla.

Rendez-vous, Varissuo, Voodoo Nights @ Vimma 14. 11. 2008
Vimmakeikkojen hyvät puolet ovat äänentoiston laatu ja paikka (hieno lava ja narikka yms, Turun ydinkeskusta). Huno puoli taas on ihmisten aina yhtä vähäinen määrä; kun kerran jotain järjestetään niin paikalle voisi sitten myös tulla! Onneksi bändit pystyvät usein vetämään tunnelman korkealle ja hien pintaan, vaikka yleisössä on vain 20 ihmistä.
Ensimmäisenä esiintynyt Varissuo oli ihan hyvä, varsinkin nyt kun tajusin kuunnella biisejä etukäteen (viimeksi meni kaikki ohi juuri siksi etten tunetut biisejä). Jos yhtään innostaa suomenkielinen rock, kannattaa edes kokeilla kuunnella jee. Keikoilla on tiivis tunnelma ja pojat soittavat tunteella ja taidolla.
Voodoo Nights oli sitten vähän omintakeisempi tapaus. Bändin jäsenet olivat melkeimpä pelottavan näköisiä, musiikki taaseen oli glamia tyyliin hanoi rocks meets old 69 eyes. Jätti aika sanattomaksi.
Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä, esiintyi uutta albumiaan (!!) tekevä Rendez-vous. Näiden miesten tuotoksia suosittelen oikeasti kuuntelemaan, potentiaalia suuremmankin yleisön suosikiksi. Todella energistä ja onnellisen oloista meininkiä, biisit tarttuvia ja kivoja. Täytyy seurata heidän tekemisiään jatkossa enemmänkin. Kokeilkaa heidänkin kuuntelemistaan wee.

Täytyy vielä mainostaa Turun Nuoren Teatterin Pikku Vampyyria. Heidän näytelmänsä ovat olleet tasaisen hyviä niin kauan kun muistan ja tämä ei tee poikkeusta. Joka iikka katsomaan ja tukemaan nuoria!

Kinokopla näytti sunnuntaina ex-Dominossa Controlin (Anton Corbijn, 2007). Minun tietenkin oli käytävä katsomassa se, kun kerran oikein teatterissa oli mahdollisuus nähdä. Ja ostin samalla kausikortin, joten sunnuntaisin tulee nyt sitten käytyä elokuvissa. Todella hyvin järjestettya ja kivaa toimintaa; suosittelen muillekin!
Control on loistava, en ole vähään aikaan nähnyt mitään yhtä hienoa. Elokuva siis kertoo Ian Curtisista, Joy Divisonin laulajasta, ja hänen omalaatuisesta elämästään. Se on kokonaan mustavalkoinen, täynnä hienoja oivalluksia. Musiikit ovat harvinaisen loistavat, toisaalta miten tehdä Curtisista huonomusiikkinen elokuva. Heti ensimmäisessä kohtauksessa soi Bowie, myöhemmin tietenkin eniten itse Divison. Myöskin lavastus ja puvustus ansaitsevat isot kumarrukset. Yleisesti ottaen harvinaisen tunnelmallinen ja onnistunut elokuva. Katsokaa itse ja ihastelkaa! Jos Joy Divisonin musiikki, valokuvamainen ja tyylikäs kerronta, loistava näytteleminen, koskettava juoni ja tunnelma tai vain hyvä elokuva kiinnostaa, katso tämä. Näyttelijöinä ovat Sam Riley loistanavana Ianina, hänen naisinaan Samantha Morton ja Alexandra Maria Lara, sekä heidän lisäkseen monia muita.

Ihan DVD:ltä katselin ensimmäisen Maissilapset-elokuvan (Fritz Kiersch, 1984). En ole lukenut Kingin tekstiä, mutta ainakaan elokuva ei erityisemmin vakuuttanut. Onhan se omalla tavallaan pelottava, mutta jotenkin mauton ja typerä (kunnon kasaritehosteista puhumattakaan). Alku on lupaava, mutta juoni lopahtaa loppua kohden. Näyttelijätkään eivät erityisesti loista. Pakollisina rakastavaisina nähdään Peter Horton ja Linda Hamilton, maissipahiksina John Frankin sekä Courtney Gains. Katsottava, osittain jopa melko karmiva.
Täytynee kuitenkin katsoa läpi jatko-osatkin, ennenkuin sanon mitään vakavampaa. Hmm.