Anne Rice ja sillei

Aakkoset eivät ole oikein vielä edistyneet. Koitin tosissani lukea Applegatea, mutta jotenkin käteeni ilmestyikin Anne Ricen Interview with the Vampire ja luinkin sitten paljon Riceä. Musiikin puolesta taas kyllä kuuntelin 69eyesin kertaalleen läpi, mutta olen sen jälkeen ostanut kymmenisen levyä eikä ole siksi tullut aakkosissa sen enempää edettyä. Joten jatketaan projekti aakkosia, no, joskus. Elokuviakin on tullut katseltua.

Joten nyt löpinää Anne Ricestä. Jos yhtään jaksaa selata nettiä tai muuten tutkia asiaa, löytää kahden tyyppisiä mielipiteitä Ricen kirjoista. Toiset suorastaan elävät niistä ja ovat vakaasti päättäneet uhrata kaikkensa Lestatin palvontaan tai ainakin hurmioituvat aina kirjoja lukiessaan ja todellakin pitävät niistä. Toiset taas pitävät niitä tylsinä, jaarittelevina ja rahastavina pitkittyneinä ficceinä tms.
Olivat ihmiset mitä mieltä tahansa, Rice osaa kirjoittaa hyvin taidokkaasti ja mukaansatempaavasti. Juonien ulottuvuudet ovat myöskin hyvin monipuolisia ja henkilöt ovat aidon tuntuisia ja syvällisesti kuvattuja. Jo pelkästään nämä seikat tekisivät Ricestä luottemisen arvoista, mutta jos mukaan lisätään vielä aidosti mielenkiintoiset juonet ja henkilöt, ovat Ricen kirjat suorastaan loistavia. En tosin tarkoita että kaikki tykkäisivät kaikesta mitä rouva on kirjoittanut. Itsekään en pidä 90-luvun loppupuolen jälkeisitä kirjoista ollenkaan niin paljon kuin vanhemmista; huomaan palaavani joihin kirjoihin uudestaan ja uudestaan, mutta toiset olen lukenut vain muutaman kerran. Tietenkin myös Ricellä on huonot puolensa, selitystä ja kuvailua ehkä toisinaan on liikaa, samoin saman toistoa. Myöskin juonet ovat joskus paikoitellen liian henkeviä ja mahtipontisia, henkilöiden motiiveihin voi olla vaikea päästä sisään. Samat asiat saatetaan kertoa monessa kirjassa aivan erilailla. Harmillista on myös, että mielenkiintoiset hahmot saattavat olla tärkeissä osissa muutamissa kirjoissa ja unohtua sitten melkeinpä täysin. Eeppinen on oikein kuvaava sana. Homoviitteet jakavat myöskin mielipiteitä, mutta sanoisin ettei niitä ole liikaa niillekään jotka sellaista vihaavat. Yleispätevä totuus, jos jaksaa syventyä niin kaikki muuttu kolme kertaa paremmaksi, pitää paikkansa myös Anne Ricen teoksissa. Mitä enemmän lukee, sitä kovemmin haluaa lisää ja sitä paremmin uppoutuu teoksien maailmaan.
Vampyyrikronikat ovat varmastikin tunnetuimmat Ricen teoksista, mutta hän on kirjoittanut paljon muutakin mielenkiintoista; Mayfair Witches - sarja, monia ja taas monia yksittäisiä romaaneita, muita vampyyrikirjoja, erottiikkaa nimillä Anne Rampling ja A.N. Roquelaure sekä uutta sarjaa Jeesuksen elämästä. Kaikki varmasti tietävät itsepäisen ja mielipiteitä omaavan Ricen "uudesta uskoon tulemisesta" ja siitä ettei hän välttämättä enää kirjoita vampyyrikirjoja. Onneksi Rice kuitenkin itse juuri sanoi aikovansa luultavasti kirjoittaa vielä yhden asiat päättävän teoksen heti kun on saanut kolmannen Jeesus kirjansa valmiiksi. Hän myöskin on sanonut sisällyttävänsä Lestatin uusiin kirjoihinsa. Riceä on tarjolla muissakin medioissa; elokuvat Interview with the Vampire ja Queen of the Damned (sekä Exist to Eden), Lestat musikaali, viralliset sarjakuvat, jne. Tale of the Body Thief elokuvasta on myöskin ollut puhetta lähiaikoina. http://www.annerice.com/

Linda

Projekti aakkoset

Eli, nyt viimeinkin, kun kesäloma on jo ovella, aion aloittaa projektin jota olen suunnitellut jo joulusta asti. Aion a) kuunnella kaikki levyni aakkosjärjestyksessä läpi ja b) lukea kaikki kirjani aakkosjärjestyksessä myös. Elokuvat jätän suosiolla pois, kaikkien niiden katsominen veisi aivan liikaa aikaa. Aakkosjärjestys siis tekijän mukaan.

Kirjoista ensimmäisenä vuorossa ovat K. A. Applegaten sarjat, Remnants, Animorphs ja EverWorld. Monen monta kirjaa siis, onneksi ohuita. En edes ole huomannut omistavani kaikkia kolmea sarjaa, tullut näköjään keräiltyä. :p Joskus viitisen vuotta sitten Applegate oli minulle hyvinkin tärkeä ja vieläkin luen aina uuden kirjan ilmestyessä eikä vanhemmissakaan vikaa ole. Niistä lisää kun olen saanut edes jotain luettua.

Levyistä ensimmäinen on The 69eyesin sinkku Dance d'Amour. Miksiköhän minä senkin omistan?.. No jokatapauksessa siitäkin lisää myöhemmin.

Disco Bloodbath: A Fabulous but True Tale of Murder in Clubland

Katsoimpa eilen Party Monsterin leffaversion kokonaan kun vihdoinkin oli mahdollisuus ja nyt katson sitä uudestaan. Siinä vasta elokuva minun makuuni! :D Party Monster (2003, Fenton Bailey & Randy Barbato, perustuen James St. Jamesin kirjaan Disco Bloodbath) on niitä asioita joista voisin puhua tuntikausia kyllästymättä yhtään. Samoin koko Club Kid scene muutenkin. Elokuva siis kertoo 80-luvun lopun ja 90-luvun alun Michael Aligin johtamasta New Yorkin bilettämisestä, club kideistä ja Aligin tekemästä murhasta. wikipedia aiheesta
Seth Green on yhdessä elämänsä rooleista, kun taas Macaulay Culkin on toisinaan ylinäyttelevä ja korostaa liikaa ilmeitä ja kehon liikkeitä ollakseen hyvä Alig. Muita maininnan arvoisia näyttelijöitä ovat vaikkapa Marilyn Manson, Chloë Sevigny ja nykyisin paljon esillä oleva Mia Kirshner. Elokuva kulkee hauskasti, alussa ja lopussa hyppien ajasta toiseen ja kelaten edestakaisin. Toisinaan tällainen ei toimi sekavuutensa vuoksi, mutta Party Monsterin juonessa kuitenkin pysyy hyvin mukana. Huumoria on levitelty pitkin ja poikin ja viittaukset ties mihin ovat mielenkiintoisia (mm. Andy Warholista puhuminen mietitytti minua henk. koht.). Tietenkään juoni ei aivan täsmää oikeiden tapahtumien kanssa, mutta sen siitä saa kun tekee kirjasta elokuvan. Dokumenttiversioon verrattaessa tämä antaa melkeimpä yhtä selkeän ja hyvän kuvat todellisista tapahtumista, suosittelen todella molempien katsomista jos aihe ollenkaan kiinnostaa. Suosittelen itseasiassa myös jos aihe ei pahemmin kiinnosta, mutta elokuvat kuten 24 Hour Party People, Velvet Goldmine tai Unelmien Sielunmessu iskevät. Tai jos edes paksupohjaiset kengät, meikkaavat homopojat tai hyvä musiikki innostavat.

Voin luvata että tästä aiheesta tulee lisää tekstiä säännöllisin väliajoin, Jamesin elämäkerta on tulossa postista näinä päivinä ja juttua riittää muutenkin. ;)

Blur: The Best Of & Andy Warhol

Näin ensimmäiseksi merkinnäksi haluan kirjoittaa jotain muistelevaa ja nostalgista, joten 90-luvun lapsena britpop on oikein loistava aihe.
Kuuntelin viime viikolla Suedea ja samalla selasin nettiä ja jotenki päädyin lukemaan Pulpista ja sitä kautta Blurista, ja pari päivää sitten Prismassa kokoelma vain jotenkin ilmestyi ostoskoriini. Itseassa ihme etten vielä omistanut mitään Blurilta, onhan se kuitenkin soinut radiossa tasaiseen tahtiin ja tullut esiin ties missä yhteyksissä ja olen aina siitä pitänyt :p jokatapauksessa, nyt kun on olen muutaman päivän kuunnellut yhtäjaksoisesti vain tätä Best Ofia, on mieli täynnä muistoja ja ajatuksia. 90-luvun bändien lyrikoissa on kovin samanlainen tunnelma, lama ja elämän tyhjyys/turhuus oikein huokuu esiin. Asenteet olivat kovin grunge ja mitävälii.

So give me coffee and TV easily,
I've seen so much, I'm going blind,
and braindead virtually,
socialability is hard enough for me,
Take me avay from this big bad world,
and agree to marry me so we can start over again
(Blur - Coffee & TV)

Tämä juuri on lapsuuteni tunnelma; mahdoton ahdistus ja synkkyys jota paetaan alkoholiin ja nykyaikaisiin hyödykkeisiin kuten TV:oon ja tietokoneeseen. Tulevaisuus varmasti pelotti monia vähänkään vanhempia, kaikki oli jo koettu ja elämä tyhjääkin tyhjempää. Oli miten oli, britpop on minulle hyvin rakasta musiikkia myös tietyntyyppisen pirteytensä takia. Vaikka tunnelma ja lyrikat saattavatkin olla yleisesti aika masentuneita ja aikansa ihmisiä kuvaavia, kitaravetoinen poprock on kuitenkin musiikiltaan aika nopeaa ja pirteää.
Kaikenkaikkiiaan hyvä kokoelma, vaikka muutama oma suosikkibiisi puuttuukin on se silti hyvin kattava kollaasi Blurin levyistä. Varmasti hyvä hankinta niille, jotka haluavat tutustua Bluriin eivätkä ole aiemmin pahemmin sitä kuunnelleet. Tottakai jos kokoelmat eivät kiinnosta voi aloittaa suoraan vaikkapa Parklifestä...

Entäpä Andy Warhol, mitä tekemistä hänellä on britpopin kanssa? No eipä suoranaisesti mitään, mutta eilen illalla YLE Teema näytti kaksi hyvin mielenkiintoista dokumenttia hänen elämästään.
Ensimmäinen näistä dokumenteista oli hyvin perus Warholin elämästä kertova kuvaus jota varten oltiin haastateltu laajalti ihmisiä Warholin vakiokirkon papista läheisimpiin ystäviin. Vaikka dokumentissa esitetty tieto olikin juuri sitä mitä Warholista muuallakin tuputetaan, oli siihen silti saatu liitettyä myös mielenkiintoisia pieniä yksityiskohtia, kuten joiden tiettyjen maalausten taustoja yms.
Jälkimmäinen dokumetti (joka näin pikaisesti selvitettynä on Stanislaw Muchan ohjaama) olikin jo jotain ihan muuta; tutkija/kuvaaja/tms ryhmä lähti itse autolla Meszilaborceen ja Mikovaan Warholin kotiseuduille haastattelemaan tämän sukulaisia ja käymään Warhol museossa. Tämä dokumentti sai ainakin minut henkilökohtaisesti ajattelemaan paljon.
Ihmisillä joita haastateltiin oli ristiriitaisia käsityksiä Andysta, esimerkiksi kukaan ei suostunut uskomaan että hän oli homo (koska "hän oli hyvä poika, ei mikään homo-seksuaali") tai että hän ei ollut edes menossa naimisiin ennen kuolemaansa jne. Sympaattinen oli myös Warhol-museo, rakennuksen katto vuosi ja lattiat olivat täynnä ämpäreitä koska ei ollut rahaa korjata mitään. Warhol-säätiön lahjoittamat esineet (useat maalaukset ja moni mielenkiintoinen esine kuten Andyn äidin muistikirja) eivät olleet mitenkään suojattuina vaan kaikki saivat käpälöidä niitä aivan vapaasti. Museon henkilökunta jopa kertoi tilinumeronsa jotta kiinnostuneet voisivat lähettää rahaa avuksi.
Viimeinen kohtaus, jossa Warholin serkkut ja muutama muu sukulainen lauloivat jäähyväislaulua saksalaiselle kuvausryhmälle ja eräs vanhoista miehistä suutahtaa toiselle koska hän ei osaa laulaa tarpeeksi hyvin, on kovin ajatuksia herättävä. Jos joskus tuntuu että asiat ovat huonosti ja nyyh nyyh elämä on julmaa, menkää johonki entisen Itä-blokin maahan, tutustukaa paikalliseen elämään ja miettikää uudestaan.