Näin ensimmäiseksi merkinnäksi haluan kirjoittaa jotain muistelevaa ja nostalgista, joten 90-luvun lapsena britpop on oikein loistava aihe.
Kuuntelin viime viikolla Suedea ja samalla selasin nettiä ja jotenki päädyin lukemaan Pulpista ja sitä kautta Blurista, ja pari päivää sitten Prismassa kokoelma vain jotenkin ilmestyi ostoskoriini. Itseassa ihme etten vielä omistanut mitään Blurilta, onhan se kuitenkin soinut radiossa tasaiseen tahtiin ja tullut esiin ties missä yhteyksissä ja olen aina siitä pitänyt :p jokatapauksessa, nyt kun on olen muutaman päivän kuunnellut yhtäjaksoisesti vain tätä Best Ofia, on mieli täynnä muistoja ja ajatuksia. 90-luvun bändien lyrikoissa on kovin samanlainen tunnelma, lama ja elämän tyhjyys/turhuus oikein huokuu esiin. Asenteet olivat kovin grunge ja mitävälii.
So give me coffee and TV easily,
I've seen so much, I'm going blind,
and braindead virtually,
socialability is hard enough for me,
Take me avay from this big bad world,
and agree to marry me so we can start over again
(Blur - Coffee & TV)
Tämä juuri on lapsuuteni tunnelma; mahdoton ahdistus ja synkkyys jota paetaan alkoholiin ja nykyaikaisiin hyödykkeisiin kuten TV:oon ja tietokoneeseen. Tulevaisuus varmasti pelotti monia vähänkään vanhempia, kaikki oli jo koettu ja elämä tyhjääkin tyhjempää. Oli miten oli, britpop on minulle hyvin rakasta musiikkia myös tietyntyyppisen pirteytensä takia. Vaikka tunnelma ja lyrikat saattavatkin olla yleisesti aika masentuneita ja aikansa ihmisiä kuvaavia, kitaravetoinen poprock on kuitenkin musiikiltaan aika nopeaa ja pirteää.
Kaikenkaikkiiaan hyvä kokoelma, vaikka muutama oma suosikkibiisi puuttuukin on se silti hyvin kattava kollaasi Blurin levyistä. Varmasti hyvä hankinta niille, jotka haluavat tutustua Bluriin eivätkä ole aiemmin pahemmin sitä kuunnelleet. Tottakai jos kokoelmat eivät kiinnosta voi aloittaa suoraan vaikkapa Parklifestä...
Entäpä Andy Warhol, mitä tekemistä hänellä on britpopin kanssa? No eipä suoranaisesti mitään, mutta eilen illalla YLE Teema näytti kaksi hyvin mielenkiintoista dokumenttia hänen elämästään.Ensimmäinen näistä dokumenteista oli hyvin perus Warholin elämästä kertova kuvaus jota varten oltiin haastateltu laajalti ihmisiä Warholin vakiokirkon papista läheisimpiin ystäviin. Vaikka dokumentissa esitetty tieto olikin juuri sitä mitä Warholista muuallakin tuputetaan, oli siihen silti saatu liitettyä myös mielenkiintoisia pieniä yksityiskohtia, kuten joiden tiettyjen maalausten taustoja yms.
Jälkimmäinen dokumetti (joka näin pikaisesti selvitettynä on Stanislaw Muchan ohjaama) olikin jo jotain ihan muuta; tutkija/kuvaaja/tms ryhmä lähti itse autolla Meszilaborceen ja Mikovaan Warholin kotiseuduille haastattelemaan tämän sukulaisia ja käymään Warhol museossa. Tämä dokumentti sai ainakin minut henkilökohtaisesti ajattelemaan paljon.
Ihmisillä joita haastateltiin oli ristiriitaisia käsityksiä Andysta, esimerkiksi kukaan ei suostunut uskomaan että hän oli homo (koska "hän oli hyvä poika, ei mikään homo-seksuaali") tai että hän ei ollut edes menossa naimisiin ennen kuolemaansa jne. Sympaattinen oli myös Warhol-museo, rakennuksen katto vuosi ja lattiat olivat täynnä ämpäreitä koska ei ollut rahaa korjata mitään. Warhol-säätiön lahjoittamat esineet (useat maalaukset ja moni mielenkiintoinen esine kuten Andyn äidin muistikirja) eivät olleet mitenkään suojattuina vaan kaikki saivat käpälöidä niitä aivan vapaasti. Museon henkilökunta jopa kertoi tilinumeronsa jotta kiinnostuneet voisivat lähettää rahaa avuksi.
Viimeinen kohtaus, jossa Warholin serkkut ja muutama muu sukulainen lauloivat jäähyväislaulua saksalaiselle kuvausryhmälle ja eräs vanhoista miehistä suutahtaa toiselle koska hän ei osaa laulaa tarpeeksi hyvin, on kovin ajatuksia herättävä. Jos joskus tuntuu että asiat ovat huonosti ja nyyh nyyh elämä on julmaa, menkää johonki entisen Itä-blokin maahan, tutustukaa paikalliseen elämään ja miettikää uudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti