Luin tässä Chuck Palahniukin Fight Clubin (1996). No huhhuh. Olin jo lopettaa kesken, mutta luinkin sitten yhdeltä istumalta koko kirjan. Jos Trainspotting oli mielestäni raaka ja väkivaltainen, niin tämä oli sitä aivan toisella tasolla.
Nimettömäksi jäävä mies kärsii unettomuudesta. Hänen lääkärinsä neuvoo olemaan valittamatta ja näkemään oikeaa kärsimystä, joten mies alkaa käymään erilaisissa tukiryhmissä (esim. kivessyöpä) ja nukkuminen luonnistuu taas. Mutta myös Marla-niminen nainen alkaa käydä ryhmissä "iloitakseen siitä, että elää", ja tämä sotkee päähenkilön ajatuksia. Liikematkallaan mies tapaa Tyler Durdenin, josta muodostuu hänen ainoa ystävänsä. Ja kun päähenkilön asunto räjähtää, hän muuttaa Tylerin luo. Kovin pian heidän ystävyytensä keskipisteeksi muodostuu väkivalta. He perustavat "tappelukerhoja" ja myyvät itsetekemäänsä saippuaa. Mies on väsynyt, Durdenia ei enää näy ja heidän talonsa täyttää avaruusapinoiksi nimetyt ilmeettömät ihmiset. Lopulta juoni menee todella kummalliseksi, maailma väkivaltaistuu ja ei ole enää muuta pakotietä kuin itsemurha.
Tarinassa on paljon taustapolkuja ja pieniä yksityiskohtia, mutta päällimmäisenä mieleen jää väkivalta. Kirjassa tapellaan, hakataan ja murhataan enemmän kuin missään mitä olen ennen lukenut. Sinne tänne ripotellut faktat pommien rakentamisista, ihmisten julmuudesta ja elämän yleisestä turhuudesta saavat todella miettimään,milloin tällaista alkaa oikeasti tapahtua. Päähenkilön muuttumista, ajatuksia ja ongelmia on kuvattu todella hienosti; loppuratkaisua ei voi arvata kovin aikaisin (mikäli ei ole nähnyt elokuvaa tai muuten tiedä asiaa). Kaikki on kirjoitettu kovin realistisesti ja todentuntuisesti. Ihmisten motiivit tekoihinsa ja muiden täydellinen hyväksikäyttäminen, kivusta nauttimen ja elämän jano/pelko ovat tavallaan kovin ymmärrettäviä. Satiiri on huipussaan, paljon kyynisemmin ei maailmaa voisi kuvata. Loppukohtaus on upea; "Me emme ole erityisiä. Me emme myöskään ole paskaa tai roskaa. Me vain olemme. Me vain olemme, ja se mikä tapahtuu, vain tapahtuu." Ainakin minuun Fight Club teki suuren vaikutuksen.
Suosittelen tietynlaisena shokkikirjana, kokemuksena. Mutta jos väkivalta inhottaa, kannattaa unohtaa koko asia. Usein kirjoissa ei kuvailla yhtä tarkkaan ihmisten polttamista sulalla vahalla, kasvojen repeytymistä niin, että muodostuu rivo hymy korvasta korvaan, kiveksien irtileikkaamisia tai päänahan irtirepeytymisiä. Ajatukset, ideat ja tarina ovat kuitenkin hienoja ja mielenkiintoisia, joten sopii pohtia lukeako vai ei.
maanantai 22. joulukuuta 2008
perjantai 19. joulukuuta 2008
Mtv3 näytti viime lauantaina elokuvan Riku Rikas (Richie Rich, Donald Petrie 1994), ja olihan se pakko katsoa ihan nostalgiamielessä. Macaulay Culkin on lutunen. Yllättävän hauska ja toimiva komedia, vaikkei todellakaan mikään erityisen loistava.Tämän on varmaan jokainen 80- ja 90-lukujen lapsi nähnyt, joten ehkä juonen ja sellaisen sijaan voisin koittaa lätistä jotain muuta.
Riku (Culkin) on maailman rikkain lapsi. Mutta raha ei tuokkaan onnea (!), vaan Rikulla ei ole ystäviä ja hänen vanhempansa ovat kiireisiä. Elokuva perustuu aika pitkälti omituisten luksusvempainten esittelyyn, muuttaen kaiken kovin vanhentuneen ja ysärin oloiseksi. Rikun kännykkä on varmaan kuvaushetkellä ollut uusinta uutta. Jos juoni ja näyttelijät olisivat yhtä huonoja kuin sarjakuvista muovatuissa lastenelokuvissa yleensä, ei tätä voisi katsoa ollenkaan. Rikun vanhemmat, Regina (Christine Ebersole) ja Riku vanhempi (Edward Herrmann), lähtevät yksityisellä helikopterillaan ihan kahdestaan kodistaan Valloista tapaamaan Brittien kuningatarta. Mutta kone syöksyykin mereen, koska joku on laittanut dynamiittia matkaan. Pelastusveneellä filosoiden Regina ja Riku odottavat poikansa pelastavan heidät. Tähän liittyy kaikenlaista komiikkaa; mitä tekevät kaksi upporikasta keskellä merta? Mitäpä muutakaan, kuin tyhjentävät minijääkaappinsa brandyista, pelastavat ajelehtivat pradan vaatteensa ja suunnittelevat kotiinpaluutaan optimistisesti kuin mitkäkin. Toisaalla Riku pitää hauskaa lähiön lapsien kanssa. Nämä lapset sisältävät juuri kaikki kliseisimmät tyypit; punatukkainen poikatyttö, kovasti ruuan perään oleva pullea poika, suosittu poika ja suositun pojan tavis kaveri. Piireissä liikkuvat myös Rikun henkilökohtainen palvelija Cadbury (Jonathan Hyde) ja Rikkaiden palkkalistoilla keikkoja epämääräinen Lawrence (John Larroquette). Cadbury on hauska hahmo, brittityylinen vanhanaikainen palvelija tai ehkä henkivartija tai ystävä. Vankilasta karatessaan Cadburyn asu on jo aika hulvaton. Lawrence taas on tylsääkin tylsempi perus pahis. Tosin loppukohtauksessa, yhteiskuntapalvelua siivoamalla suorittaessaan hän sai vähän naurahtamaan. Aikamoinen hullunmylly Rikun ympärillä käynnistyy; hän johtaa isänsä firmaa ja pakenee rikollisia omalla tontillaan. Enpäs kerrokaan sen enempää, jotta saisitte nyt kipinän katsoa itsekin tällaisia klassikoita. Hoo.
Siiten ihan toiseen aiheeseen. Naispuolisista drag artisteista puhutaan ihan liian vähän, joten tässä pieni ylistys omalle suosikilleni. Kimberly McBride osaa näyttää aivan keneltä tahansa, Marilyn Monroesta ja Mansonista Catwomanin kautta Kurt Cobainiin ja Iggy Poppiin. Yleensä kauniit naiset eivät saa itsestään kovin miehisiä, mutta tässä näette poikkeuksen. Hauskoja videoita senkun tulee ja tulee. Kimberly on vaan niin loistava.
youtube funnyordie
muutama linkki joihinkin mun lemppareihin video1 video2 video3 video4 sisällön saa selville katsomalla :) ja itseään kiinnostavat videot voi selata ihan ite Kimin profiilista.
Ja taas ihan jotain muuta; sain luettua lisää Sherlock Holmesia. Epämääräisessä kokelmassa Doylen Holmes-novelleja oli parikymmentä tarinaa, hyviä kaikki. Watsonin näkökulmasta on hauska lukea, voi itse Christie-tyyliin pähkäillä johtolankoja ja mahdollisuuksia. Novellit ovat hauskoja myös lyhyytensä puolesta; joka välissä ehtii lukea ainakin yhden. Kirjan viimeinen novelli, Sherlock Holmesin sotapalvelus, on tyyliltään todella erilainen kuin aikaisemmat. Synkempi ja lopullismepi. Itse Doylestakin olisi kiva lukea jotain, keijukaisiin ja muuhun potaskaan tosissaan hurahtaneet ovat harvassa. Seuraavaksi voisin kokeilla lukea lisää täältä http://camdenhouse.ignisart.com/
keskiviikko 10. joulukuuta 2008
Kinokopla näytti viime sunnuntaina Wong Kar-Wain My Blueberry Nightsin (2007). Olin itseasiassa odottanut jotain parempaa, Waing edelliset elokuvat ovat olleet parempia. Ei Mun mustikkayöt silti huono ole, ei ollenkaan. Ehkä se on yhtä hyvä kuin edellisetkin, en vain ymmärtänyt sitä kunnolla. Toivottavasti asia on niin.
Kyseessä on matkaleffa. Päähenkilö matkustaa ympäriinsä ilman mitään päätä tai häntää. Siis tuttua Waita; miljöönä kahvila, kaikki etsivät itseään ja tarkoitusta elämälleen, hahmoina erilaisia naisia ja mies. Kuvaus, värit ja valot ovat loistavia. Jokainen kohtaus on kaunista katsottavaa.
Elizabeth, yllättävän taitava Norah Jones, eroaa poikaystävästään ja tutustuu kahvilan pitäjään, Jeremyyn. Hän lähtee matkustamaan ympäri USA:ta kirjoittaen kahvikaverilleen (Jude Law) sekavia mietteitä, päämääränään säästää ja ostaa oma auto. Elizabeth työskentelee erinäisissä ruokapaikoissa ja tutustuu näissä kahteen naiseen. Ensimmäinen nainen, paikallinen baariruusu Sue Lynn (Rachel Weisz), on paha tyttö. Tosin hänkin itkee päähahmomme olkaa vasten kuollutta aviomiestään, jota ei oikeasti rakastanutkaan. Elizabethin vaihdettua maisemaa, hän tutustuu toiseen naiseen. Leslie (Natalie Portman), taitava uhkapeluri ja tietyntyyppinen kovis hänkin, lupaa antaa autonsa päätytöllemme. He lähtevät kuitenkin ensin yhdessä Chicagoon, koska Leslien isä on joutunut sairaalaan. Lopulta Elizabeth ei saa tätä ko. autoa, vaan ostaa toisen. Sitten hän matkaa takaisin New Yorkiin ja päätyy Jeremyn kanssa syömään mustikkapiirakkaa. Söpöä.
Blueberry nights on Wain ensimmäinen suuren luokan elokuva, englannin kielinen ja höystetty isoilla staroilla ja jännillä näyttelemitä aloittelevilla laulajilla. Taiteellinen ja mielenkiintoinen, kai. En vai oikein näe kaikkien käänteiden merkitystä. Näyttelijöitä täytyy joka tapauksessa kehua! Jude Law, jonka tunnen vain Sky Captainista (Kenny Conran 2004) ja Lemony Snicketistä (Brad Silberling, 2004), yllättää positiivisesti; hän saa hassusta hahmostaan paljon irti. Norah Jones yllättää myös debyyttiroolissaan. Kauniit kasvot ja kiva ääni, muttei silti mikään perus laulaja goes näyttelijä. Odotellaan seuraavaa elokuvaa ja mietitään sitten. Rachel Weisz on ihanan näköinen seksikkäine hiuksineen, ja hänen näyttelemisensä on vahvaa ja täyteläistä. Täytyy katsoa jossain välissä elokuviaan enemmänkin. Natalie Portman on loistava. Nainen vain näyttelee niin hyvin! Hän onnistuu jokaisessa elokuvassaan eläytymään roolihahmoonsa mahtavasti, toisinaan ei meinaa tunnistaa samaksi näyttelijäksi (no kyllä meinaa, hänen kasvojaan ei hevillä unohda). David Strathairn on juuri oikea rooliinsa. Aitoa näyttelemistä. Hän esittää Sue Lynnin alkoholistia aviomiestä, surullista ja vihaista ihmistä. Upeat ilmeet. Täytyy viellä mainita Cat Powerin pienehkö rooli Jeremyn venäläisenä ex-tyttöystävä. Ihan hyvin häneltäkin, tosin rooli on niin pieni että vielä toistaiseksi suosin häntä laulajana.
Ihana Natalie viekkaana uhkapelurina. Hui!
Kyseessä on matkaleffa. Päähenkilö matkustaa ympäriinsä ilman mitään päätä tai häntää. Siis tuttua Waita; miljöönä kahvila, kaikki etsivät itseään ja tarkoitusta elämälleen, hahmoina erilaisia naisia ja mies. Kuvaus, värit ja valot ovat loistavia. Jokainen kohtaus on kaunista katsottavaa.
Elizabeth, yllättävän taitava Norah Jones, eroaa poikaystävästään ja tutustuu kahvilan pitäjään, Jeremyyn. Hän lähtee matkustamaan ympäri USA:ta kirjoittaen kahvikaverilleen (Jude Law) sekavia mietteitä, päämääränään säästää ja ostaa oma auto. Elizabeth työskentelee erinäisissä ruokapaikoissa ja tutustuu näissä kahteen naiseen. Ensimmäinen nainen, paikallinen baariruusu Sue Lynn (Rachel Weisz), on paha tyttö. Tosin hänkin itkee päähahmomme olkaa vasten kuollutta aviomiestään, jota ei oikeasti rakastanutkaan. Elizabethin vaihdettua maisemaa, hän tutustuu toiseen naiseen. Leslie (Natalie Portman), taitava uhkapeluri ja tietyntyyppinen kovis hänkin, lupaa antaa autonsa päätytöllemme. He lähtevät kuitenkin ensin yhdessä Chicagoon, koska Leslien isä on joutunut sairaalaan. Lopulta Elizabeth ei saa tätä ko. autoa, vaan ostaa toisen. Sitten hän matkaa takaisin New Yorkiin ja päätyy Jeremyn kanssa syömään mustikkapiirakkaa. Söpöä.
Blueberry nights on Wain ensimmäinen suuren luokan elokuva, englannin kielinen ja höystetty isoilla staroilla ja jännillä näyttelemitä aloittelevilla laulajilla. Taiteellinen ja mielenkiintoinen, kai. En vai oikein näe kaikkien käänteiden merkitystä. Näyttelijöitä täytyy joka tapauksessa kehua! Jude Law, jonka tunnen vain Sky Captainista (Kenny Conran 2004) ja Lemony Snicketistä (Brad Silberling, 2004), yllättää positiivisesti; hän saa hassusta hahmostaan paljon irti. Norah Jones yllättää myös debyyttiroolissaan. Kauniit kasvot ja kiva ääni, muttei silti mikään perus laulaja goes näyttelijä. Odotellaan seuraavaa elokuvaa ja mietitään sitten. Rachel Weisz on ihanan näköinen seksikkäine hiuksineen, ja hänen näyttelemisensä on vahvaa ja täyteläistä. Täytyy katsoa jossain välissä elokuviaan enemmänkin. Natalie Portman on loistava. Nainen vain näyttelee niin hyvin! Hän onnistuu jokaisessa elokuvassaan eläytymään roolihahmoonsa mahtavasti, toisinaan ei meinaa tunnistaa samaksi näyttelijäksi (no kyllä meinaa, hänen kasvojaan ei hevillä unohda). David Strathairn on juuri oikea rooliinsa. Aitoa näyttelemistä. Hän esittää Sue Lynnin alkoholistia aviomiestä, surullista ja vihaista ihmistä. Upeat ilmeet. Täytyy viellä mainita Cat Powerin pienehkö rooli Jeremyn venäläisenä ex-tyttöystävä. Ihan hyvin häneltäkin, tosin rooli on niin pieni että vielä toistaiseksi suosin häntä laulajana.
Ihana Natalie viekkaana uhkapelurina. Hui!
lauantai 6. joulukuuta 2008
Junia bongaamassa
Luin tässä Irvine Welshin Trainspottingin (1993). Pakko heti alkuun tunnustaa sivistymättömyyteni; en nimittäin ole koskaan aikaisemmin kyseistä kirjaa lukenut, enkä ole nähnyt elokuvaakaan koskaan kokonaan. Hyvä että nyt sentään luin, koska kyseessä on todella hieno kirja. En ole tainnut ennen lukea mitään yhtä painavaa, väkivaltaista ja piittaamatonta! Lukeminen oli kokemus ja elämys. Lukujonossa oleva Sonja O. kävi täällä (Anja Kauranen, 1981) ei taidakaan olla mikään kohua herättävä lukukokemus.
Trainspotting kertoo skotlantilaisista huumepiireistä, naisten ja miesten välisistä suhteista, kaveruudesta, vihaisista ihmisistä ja maailman yleisestä epäreiluudesta. Erityiseti huumeista ja vihaisista ihmisistä. Kirja muodostuu lyhyehköistä kappaleista, joissa on eri minäkertojia. Vaikka varsinaista juonta ei paljoakaan ole, yksittäiset tarinat ja kohtaukset ovat todella hienoja. Loppuratkaisukin yllättää. Voisin oikeastaan sanoa, että kyseessä on yksi hienoimpia koskaan kirjoitettuja kirjoja!
Juonta ja hahmoja on vaikea selittää, suosittelen kaikkia lukemaan itse. Renton kamppailee heroiiniriippuvuuden kanssa, pääse toisinaan irti, kunnes ratkeaa taas. Hän on asteen kyynisempi ja ajattelevaisempi kuin tuntemansa ihmiset. Sic Boy, Rentonin vanhin ystävä, taas ei niinkään ajattele vaan toimii. Omasta mielestäni ajatuksia herättävimmät hahmot ovat kuitenkin Spud, naiivi ja hyväsydäminen, ja Franco, väkivaltainen ja pelottava. Kaveriporukasta löytyy siis ihmisiä joka lähtöön, tosin lause "olemme nykyään kaikki vain tuttavia" kuvaa heidän välejään todella hyvin. Naisiakin on, vahvoja ja heikompia.
Henkilöiden ajatuksia maailmasta ja toisistaan on kuvailtu todella hyvin ja realistisesti. Motiivit ja suunnitelmat ovat aivan samoja kuin oikeassa elämässä. Vaikka kirjassa tehdään asioita, joita lukija ei itse ehkä tee (kuten huumeiden käyttäminen, sossun hyväksikäyttäminen, erilaiset tavat kohdella ihmisiä, älytön ryyppääminen, jne.), voi hahmoja silti ymmärtää ja joihinkin voi jopa samaistua. Yksittäisistä kohtauksista mielestäni hienoimpia ovat erinäisten sivuhahmojen elämäntarinoiden selvittämiset, junien katseleminen hyvätyllä rautatieasemalla ("trainspotting"), vieroitusjaksojen kuvailut, AIDS-kuvailut ja esimerkiksi tilanne, jossa Spud ei hyväksy sitä, että kaverinsa kiusaavat oravaa. Inhottavinta oli ehkä lukea loppupuolella olevat irtonaiset tarinat; Rentonin suhteesta alaikäiseen tyttöön ja Alan Ventersin murha.
Todella vaikuttavaa tekstiä, suosittelen oikeasti lukemaan. Ostin juuri jatko-osan, Pornon (2002), siitä lisää jahka saan luettua.
Tähän loppuun vielä lyhyesti Half Applen järjestämästä Progeiltamasta (Wanha Domino, 28. 11. 2008). Iltamat siis järjestettiin elokuvateatterissa, mikä ei toiminut kovin hyvin. Oli vaikea nähdä mitään istumapaikalta, joten piti seistä epämääräisesti muutaman lavan edessä tanssivan ihmisen vieressä. Kaikki kolme bändiä olivat kuitenkin hyviä. Kirahvi nimeltä Tuike oli hauska, musiikki kuulosti livenä yhtä laadukkaalta kuin netissä ilmaisena pyörivissä mp3:sissa. Ihan hyvä bändi, kannattaa seurata uutta materiaalia. Toisena esiintynyt Jesufåglar oli myöskin parempi kuin osasin odottaa. Lava oli täynnä soittajia ja tunnelma oli yllättävän tiivis, kun ottaa huomioon että kyseessä oli heidän ensimmäinen kunnon keikkansa ikinä. Musiikki oli lupaavaa, kannatta heidänkin tekemisiään seurata. Pääesiintyjä Half Apple oli taas kerran loistava. Todella laadukasta ja hienoa musiikkia. Tämä keikka oli erityisen hieno, koska koko yleisö oli paikalla nimenomaan puoliomenoiden takia ja meininki oli siis kovin innostunut. Jee kivaa oli.
kirahvit
linnut
omenat
Trainspotting kertoo skotlantilaisista huumepiireistä, naisten ja miesten välisistä suhteista, kaveruudesta, vihaisista ihmisistä ja maailman yleisestä epäreiluudesta. Erityiseti huumeista ja vihaisista ihmisistä. Kirja muodostuu lyhyehköistä kappaleista, joissa on eri minäkertojia. Vaikka varsinaista juonta ei paljoakaan ole, yksittäiset tarinat ja kohtaukset ovat todella hienoja. Loppuratkaisukin yllättää. Voisin oikeastaan sanoa, että kyseessä on yksi hienoimpia koskaan kirjoitettuja kirjoja!
Juonta ja hahmoja on vaikea selittää, suosittelen kaikkia lukemaan itse. Renton kamppailee heroiiniriippuvuuden kanssa, pääse toisinaan irti, kunnes ratkeaa taas. Hän on asteen kyynisempi ja ajattelevaisempi kuin tuntemansa ihmiset. Sic Boy, Rentonin vanhin ystävä, taas ei niinkään ajattele vaan toimii. Omasta mielestäni ajatuksia herättävimmät hahmot ovat kuitenkin Spud, naiivi ja hyväsydäminen, ja Franco, väkivaltainen ja pelottava. Kaveriporukasta löytyy siis ihmisiä joka lähtöön, tosin lause "olemme nykyään kaikki vain tuttavia" kuvaa heidän välejään todella hyvin. Naisiakin on, vahvoja ja heikompia.
Henkilöiden ajatuksia maailmasta ja toisistaan on kuvailtu todella hyvin ja realistisesti. Motiivit ja suunnitelmat ovat aivan samoja kuin oikeassa elämässä. Vaikka kirjassa tehdään asioita, joita lukija ei itse ehkä tee (kuten huumeiden käyttäminen, sossun hyväksikäyttäminen, erilaiset tavat kohdella ihmisiä, älytön ryyppääminen, jne.), voi hahmoja silti ymmärtää ja joihinkin voi jopa samaistua. Yksittäisistä kohtauksista mielestäni hienoimpia ovat erinäisten sivuhahmojen elämäntarinoiden selvittämiset, junien katseleminen hyvätyllä rautatieasemalla ("trainspotting"), vieroitusjaksojen kuvailut, AIDS-kuvailut ja esimerkiksi tilanne, jossa Spud ei hyväksy sitä, että kaverinsa kiusaavat oravaa. Inhottavinta oli ehkä lukea loppupuolella olevat irtonaiset tarinat; Rentonin suhteesta alaikäiseen tyttöön ja Alan Ventersin murha.
Todella vaikuttavaa tekstiä, suosittelen oikeasti lukemaan. Ostin juuri jatko-osan, Pornon (2002), siitä lisää jahka saan luettua.
Tähän loppuun vielä lyhyesti Half Applen järjestämästä Progeiltamasta (Wanha Domino, 28. 11. 2008). Iltamat siis järjestettiin elokuvateatterissa, mikä ei toiminut kovin hyvin. Oli vaikea nähdä mitään istumapaikalta, joten piti seistä epämääräisesti muutaman lavan edessä tanssivan ihmisen vieressä. Kaikki kolme bändiä olivat kuitenkin hyviä. Kirahvi nimeltä Tuike oli hauska, musiikki kuulosti livenä yhtä laadukkaalta kuin netissä ilmaisena pyörivissä mp3:sissa. Ihan hyvä bändi, kannattaa seurata uutta materiaalia. Toisena esiintynyt Jesufåglar oli myöskin parempi kuin osasin odottaa. Lava oli täynnä soittajia ja tunnelma oli yllättävän tiivis, kun ottaa huomioon että kyseessä oli heidän ensimmäinen kunnon keikkansa ikinä. Musiikki oli lupaavaa, kannatta heidänkin tekemisiään seurata. Pääesiintyjä Half Apple oli taas kerran loistava. Todella laadukasta ja hienoa musiikkia. Tämä keikka oli erityisen hieno, koska koko yleisö oli paikalla nimenomaan puoliomenoiden takia ja meininki oli siis kovin innostunut. Jee kivaa oli.
kirahvit
linnut
omenat
maanantai 24. marraskuuta 2008
Sain viimeinkin katsottua Ed Woodin (Tim burton, 1994). Vaikka kyseessä näennäisesti on komedia, mielestäni Ed Wood on karmivampi kuin Burtonin varsinaiset "pelottavat elokuvat" (Sweeney Todd, Päätön Ratsumies, Beetlejuicesta puhumattakaan). Mustavalkoisuus, ylinäytellyt ilmeet ja tietynlainen painostava tunnelma saavat todella kylmät väreet kulkemaan.
Ed Wood kertoo ohjaaja Edward D. Wood, Jr.:stä; hänen ystävyydestaan Bela Lugosiin, tranvestiittisuudestaan ja ensimmäisistä elokuvistaan. Elokuva alkaa hauskasti Plan Ninen tunnelmaa hakien, ja siirtyy siitä sulavasti Edin arkipäivään. Ja jos yhtään tuntee Woodin tuotantoa (Plan Nine From Outer Space), ymmärtää miksi Burton halusi tehdä hänestä elokuvan; tyypithän ohjaavat aivan samanlaisia elokuvia! Toki sillä erolla, että Burtonin leffat ovat hyviä ja Woodin huonoja.
Johnny Depp loistaa taas kerran pääosassa ja tällä kertaa hän on ihan hyvä. Deppin Woodista tulee mieleen hänen roolinsa Villi Vonkana, eleet ja ilmeet ja äänikin venyvät samanlaisiin suorituksiin. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Surullisemmat kohtaukset eivät ole Deppin puolesta yhtä vakuuttavia kuin vauhdikkaat vastaavat; kulmien kurtistaminen ja äänen väänteleminen luo tiettyä komiikkaa ja pilaa osittain tunnelman. Joka tapauksessa yllättävän onnistunutta näyttelemistä. Ulkonäkö on täydellistä fiftaria ja tiettyä deppimäistä hulluutta pilkahtelee siellä täällä.
Muita hahmoja on paljon ja monista heistä on nykyään hauskasti tullut kulttisuosikkeja. Loistavana Bela Lugosina Martin Landau, Dolores Fullerina Sarah Jessica Parker, Vampirana Lisa Marie, Bunny Breckinridgenä Bill Murray ja muissa rooleissa muun muassa Patricia Arquette ja Jeffrey Jones. Landau melkein kuulostaa Lugosilta, jee!
Suosittelen Ed Woodin katsomista kaikille Burton-faneille, kaikille Depp-faneille ja kaikille jotka haluavat nähdä Deppiin dragissa. Sekä tietysti muillekin hyvien elokuvien ystäville.
Olen katsonut myos aika paljon muita elokuvia ja lukenut kirjoja, niistä lisää joskus!
lauantai 15. marraskuuta 2008
Huhhuh kun olen hidas (laiska) kirjoittamaan tänne.
Negative (+ Jann Wilde & The Neon Comets, Flinch) @ Pakkahuone 8. 11. 2008
En ole Negativea paljoakaan kuunnellut sitten War of Loven ja suuren innostukseni. Tässä lähiaikoina olen lopultakin ottanut selkoa heidän uudemmistakin albumeistaan ja pitänyt kuulemastani jee. Joten odotin keikalta jotain, mutten kuitenkaan kovin paljoa. Pakkahuone keikkapaikkana on hieno; kivasti järjestetty, tilava, mukavalla paikalla ja mukava muutenkin.
Jann Wilde & The Neon Comets oli iloinen ja energinen, tanssiliikkeitä ja pieniä kikkoja oli vaikka muille jakaa. Jättivät todella positiivisen ja kivan olon, varsinkin kun tunsi biisit etukäteen ja oli hengessä täysillä mukana. Suosittelen kaikille keikkanälkään ja oikeasti hyvän musiikin kaipuuseen. Suomesta ei tule muita samantyyppisiä, tasokkaita ja hyviä bändejä. Tästä glam rockissa on kyse. Olisi todella hienoa nähdä heidät isommillakin lavoilla!
Flinch ei minua niinkään sykähdyttänyt. Tämä luultavasti johtuu siitä ettei bändi, tai sen biisit, ole minulle mitenkään tuttuja. Varmaankin ihan hieno esitys, en sano juuta enkä jaata.
Itse Negative oli yllättävän hyvä livenä. Vauhdikas, nopea, riehakas mutta samalla tyylikäs ja kaunis. Pidin varsinkin aloituksesta, Jonnen vetämästä akustisesta My my/ hey hey:stä. Biisien tulkinnat olivat hienoja ja iso plussa hienosta Show must go on -versiosta. Myöskin plussana settilista, joka sisälti erityisen paljon vanhempia kappaleita. Tätä jäi kaipaamaan lisää; monet bändit eivät saa yhtä hyvää yhteyttä yleisön kanssa ja tunnelma oli harvinaisen korkealla.
Rendez-vous, Varissuo, Voodoo Nights @ Vimma 14. 11. 2008
Vimmakeikkojen hyvät puolet ovat äänentoiston laatu ja paikka (hieno lava ja narikka yms, Turun ydinkeskusta). Huno puoli taas on ihmisten aina yhtä vähäinen määrä; kun kerran jotain järjestetään niin paikalle voisi sitten myös tulla! Onneksi bändit pystyvät usein vetämään tunnelman korkealle ja hien pintaan, vaikka yleisössä on vain 20 ihmistä.
Ensimmäisenä esiintynyt Varissuo oli ihan hyvä, varsinkin nyt kun tajusin kuunnella biisejä etukäteen (viimeksi meni kaikki ohi juuri siksi etten tunetut biisejä). Jos yhtään innostaa suomenkielinen rock, kannattaa edes kokeilla kuunnella jee. Keikoilla on tiivis tunnelma ja pojat soittavat tunteella ja taidolla.
Voodoo Nights oli sitten vähän omintakeisempi tapaus. Bändin jäsenet olivat melkeimpä pelottavan näköisiä, musiikki taaseen oli glamia tyyliin hanoi rocks meets old 69 eyes. Jätti aika sanattomaksi.
Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä, esiintyi uutta albumiaan (!!) tekevä Rendez-vous. Näiden miesten tuotoksia suosittelen oikeasti kuuntelemaan, potentiaalia suuremmankin yleisön suosikiksi. Todella energistä ja onnellisen oloista meininkiä, biisit tarttuvia ja kivoja. Täytyy seurata heidän tekemisiään jatkossa enemmänkin. Kokeilkaa heidänkin kuuntelemistaan wee.
Täytyy vielä mainostaa Turun Nuoren Teatterin Pikku Vampyyria. Heidän näytelmänsä ovat olleet tasaisen hyviä niin kauan kun muistan ja tämä ei tee poikkeusta. Joka iikka katsomaan ja tukemaan nuoria!
Negative (+ Jann Wilde & The Neon Comets, Flinch) @ Pakkahuone 8. 11. 2008
En ole Negativea paljoakaan kuunnellut sitten War of Loven ja suuren innostukseni. Tässä lähiaikoina olen lopultakin ottanut selkoa heidän uudemmistakin albumeistaan ja pitänyt kuulemastani jee. Joten odotin keikalta jotain, mutten kuitenkaan kovin paljoa. Pakkahuone keikkapaikkana on hieno; kivasti järjestetty, tilava, mukavalla paikalla ja mukava muutenkin.
Jann Wilde & The Neon Comets oli iloinen ja energinen, tanssiliikkeitä ja pieniä kikkoja oli vaikka muille jakaa. Jättivät todella positiivisen ja kivan olon, varsinkin kun tunsi biisit etukäteen ja oli hengessä täysillä mukana. Suosittelen kaikille keikkanälkään ja oikeasti hyvän musiikin kaipuuseen. Suomesta ei tule muita samantyyppisiä, tasokkaita ja hyviä bändejä. Tästä glam rockissa on kyse. Olisi todella hienoa nähdä heidät isommillakin lavoilla!
Flinch ei minua niinkään sykähdyttänyt. Tämä luultavasti johtuu siitä ettei bändi, tai sen biisit, ole minulle mitenkään tuttuja. Varmaankin ihan hieno esitys, en sano juuta enkä jaata.
Itse Negative oli yllättävän hyvä livenä. Vauhdikas, nopea, riehakas mutta samalla tyylikäs ja kaunis. Pidin varsinkin aloituksesta, Jonnen vetämästä akustisesta My my/ hey hey:stä. Biisien tulkinnat olivat hienoja ja iso plussa hienosta Show must go on -versiosta. Myöskin plussana settilista, joka sisälti erityisen paljon vanhempia kappaleita. Tätä jäi kaipaamaan lisää; monet bändit eivät saa yhtä hyvää yhteyttä yleisön kanssa ja tunnelma oli harvinaisen korkealla.
Rendez-vous, Varissuo, Voodoo Nights @ Vimma 14. 11. 2008
Vimmakeikkojen hyvät puolet ovat äänentoiston laatu ja paikka (hieno lava ja narikka yms, Turun ydinkeskusta). Huno puoli taas on ihmisten aina yhtä vähäinen määrä; kun kerran jotain järjestetään niin paikalle voisi sitten myös tulla! Onneksi bändit pystyvät usein vetämään tunnelman korkealle ja hien pintaan, vaikka yleisössä on vain 20 ihmistä.
Ensimmäisenä esiintynyt Varissuo oli ihan hyvä, varsinkin nyt kun tajusin kuunnella biisejä etukäteen (viimeksi meni kaikki ohi juuri siksi etten tunetut biisejä). Jos yhtään innostaa suomenkielinen rock, kannattaa edes kokeilla kuunnella jee. Keikoilla on tiivis tunnelma ja pojat soittavat tunteella ja taidolla.
Voodoo Nights oli sitten vähän omintakeisempi tapaus. Bändin jäsenet olivat melkeimpä pelottavan näköisiä, musiikki taaseen oli glamia tyyliin hanoi rocks meets old 69 eyes. Jätti aika sanattomaksi.
Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä, esiintyi uutta albumiaan (!!) tekevä Rendez-vous. Näiden miesten tuotoksia suosittelen oikeasti kuuntelemaan, potentiaalia suuremmankin yleisön suosikiksi. Todella energistä ja onnellisen oloista meininkiä, biisit tarttuvia ja kivoja. Täytyy seurata heidän tekemisiään jatkossa enemmänkin. Kokeilkaa heidänkin kuuntelemistaan wee.
Täytyy vielä mainostaa Turun Nuoren Teatterin Pikku Vampyyria. Heidän näytelmänsä ovat olleet tasaisen hyviä niin kauan kun muistan ja tämä ei tee poikkeusta. Joka iikka katsomaan ja tukemaan nuoria!
maanantai 3. marraskuuta 2008
Kinokopla näytti sunnuntaina ex-Dominossa Controlin (Anton Corbijn, 2007). Minun tietenkin oli käytävä katsomassa se, kun kerran oikein teatterissa oli mahdollisuus nähdä. Ja ostin samalla kausikortin, joten sunnuntaisin tulee nyt sitten käytyä elokuvissa. Todella hyvin järjestettya ja kivaa toimintaa; suosittelen muillekin!
Control on loistava, en ole vähään aikaan nähnyt mitään yhtä hienoa. Elokuva siis kertoo Ian Curtisista, Joy Divisonin laulajasta, ja hänen omalaatuisesta elämästään. Se on kokonaan mustavalkoinen, täynnä hienoja oivalluksia. Musiikit ovat harvinaisen loistavat, toisaalta miten tehdä Curtisista huonomusiikkinen elokuva. Heti ensimmäisessä kohtauksessa soi Bowie, myöhemmin tietenkin eniten itse Divison. Myöskin lavastus ja puvustus ansaitsevat isot kumarrukset. Yleisesti ottaen harvinaisen tunnelmallinen ja onnistunut elokuva. Katsokaa itse ja ihastelkaa! Jos Joy Divisonin musiikki, valokuvamainen ja tyylikäs kerronta, loistava näytteleminen, koskettava juoni ja tunnelma tai vain hyvä elokuva kiinnostaa, katso tämä. Näyttelijöinä ovat Sam Riley loistanavana Ianina, hänen naisinaan Samantha Morton ja Alexandra Maria Lara, sekä heidän lisäkseen monia muita.
Ihan DVD:ltä katselin ensimmäisen Maissilapset-elokuvan (Fritz Kiersch, 1984). En ole lukenut Kingin tekstiä, mutta ainakaan elokuva ei erityisemmin vakuuttanut. Onhan se omalla tavallaan pelottava, mutta jotenkin mauton ja typerä (kunnon kasaritehosteista puhumattakaan). Alku on lupaava, mutta juoni lopahtaa loppua kohden. Näyttelijätkään eivät erityisesti loista. Pakollisina rakastavaisina nähdään Peter Horton ja Linda Hamilton, maissipahiksina John Frankin sekä Courtney Gains. Katsottava, osittain jopa melko karmiva.
Täytynee kuitenkin katsoa läpi jatko-osatkin, ennenkuin sanon mitään vakavampaa. Hmm.
Control on loistava, en ole vähään aikaan nähnyt mitään yhtä hienoa. Elokuva siis kertoo Ian Curtisista, Joy Divisonin laulajasta, ja hänen omalaatuisesta elämästään. Se on kokonaan mustavalkoinen, täynnä hienoja oivalluksia. Musiikit ovat harvinaisen loistavat, toisaalta miten tehdä Curtisista huonomusiikkinen elokuva. Heti ensimmäisessä kohtauksessa soi Bowie, myöhemmin tietenkin eniten itse Divison. Myöskin lavastus ja puvustus ansaitsevat isot kumarrukset. Yleisesti ottaen harvinaisen tunnelmallinen ja onnistunut elokuva. Katsokaa itse ja ihastelkaa! Jos Joy Divisonin musiikki, valokuvamainen ja tyylikäs kerronta, loistava näytteleminen, koskettava juoni ja tunnelma tai vain hyvä elokuva kiinnostaa, katso tämä. Näyttelijöinä ovat Sam Riley loistanavana Ianina, hänen naisinaan Samantha Morton ja Alexandra Maria Lara, sekä heidän lisäkseen monia muita.
Ihan DVD:ltä katselin ensimmäisen Maissilapset-elokuvan (Fritz Kiersch, 1984). En ole lukenut Kingin tekstiä, mutta ainakaan elokuva ei erityisemmin vakuuttanut. Onhan se omalla tavallaan pelottava, mutta jotenkin mauton ja typerä (kunnon kasaritehosteista puhumattakaan). Alku on lupaava, mutta juoni lopahtaa loppua kohden. Näyttelijätkään eivät erityisesti loista. Pakollisina rakastavaisina nähdään Peter Horton ja Linda Hamilton, maissipahiksina John Frankin sekä Courtney Gains. Katsottava, osittain jopa melko karmiva.
Täytynee kuitenkin katsoa läpi jatko-osatkin, ennenkuin sanon mitään vakavampaa. Hmm.
keskiviikko 29. lokakuuta 2008
Olen taas katsonut muutaman "uuden" elokuvan.Cry Baby (John Waters, 1990) tuli sunnuntaina YLEltä ja täytyihän se taas kerran katsoa. Kyseessä on 50-luvun henkinen komedia, joka parodisoi yllättävän onnistuneesti teinimusikaaleja kuten Grease (Randal Kleiser, 1978), Elviksen elokuvia, sekä "nuorisorikolliselokuvia" (ehkä kaikkein eniten elokuvaa Nuori Kapinallinen (Nicholas Ray, 1955)). Elokuva on todella hyvin toteutettu; puvustus ja lavastus on yksityiskohtia myöten fiftaria, musiikki toimii näpsäkästi, juoni on hauska ja näyttelijät onnistuvat rooleissaan.
Johnny Depp loistaa taas pääosassa, ja hän onkin juuri oikea henkilö parodisoimaan James Deania. Muita mainittavia näyttelijöitä ovat Amy Locane klassisen kiltin tytön roolissa, täyskäännöksen hahmona tekevä Polly Pergen, hullunhauska Susan Tyrrell ja vaikkapa Iggy Pop ("Cry-Babyn" isoisänä) ja ihanainen Traci Lords.
Elokuva on tummahko versio esikuvistaan. Päähenkilöt on kyllä lainattu vaikkapa juuri Greasesta, mutta jokin on kuitenkin vähän vinossa. Laulukohtaukset on vedetty niin paljon yli, että ne ovat tavallaan jo hieman karmivia. Idyllisiä hahmoja on myöskin viety oikein reilusti eteenpäin ja asetelmaa on viilattu campimpaan suuntaan. Tämä pieni viilaaminen on varmasti aiheuttanut sen, että Cry Baby nykyään on kovin suosittu. Jos joku ei ole tätä nähnyt, suosittelen kovasti.
Cujo (Lewis Teague, 1983) ei sitten olekaan niin loistava. Tai ehkä en vain tajunnut sen "pelottavuutta". Elokuva siis perustuu Stephen Kingin pari vuotta aiemmin ilmestyneeseen samannimiseen kirjaan. Se kertoo vesikauhuisesta, ihmisiä tappavasta koirasta. Vaikka itse pelkään koiria, vain muutama kohtaus koko elokuvassa on karmiva, ja pitkä autokohtaus on melkeimpä tylsä. Ison plussan ansaitsee kuitenkin maskeeraus; koira ja kuolleet/haavoittuneet ihmiset on saatu näyttämään hyvin aidoilta. Ei Cujo varsinaisesti huono ole, kannattaa se kertaalleen katsoa. Tärkeimmät roolit esittävät Dee Wallace Stone, Danny Pintauro ja Daniel Hugh Kelly.
torstai 16. lokakuuta 2008
"Elementary, my dear Watson"
Luin tässä jokin aika sitten Arthur Conan Doylen Baskervillen koiran, ja voin sanoa olevani positiivisesti yllättynyt. Viimeksi luin Holmesit läpi vuosia sitten, ala-asteella, ja muistin niiden ollevan tylsempiä. Ainakin on nyt hetkeksi jotain luettavaa Doylen tuotantoa läpi kahlatessa!Baskervillen koira (eng. The Hound of The Baskerville), on nimenä varmasti monille tuttu. Ainakin Sherlock Holmesin hahmo on tuttu näky niin taiteessa, elokuvissa kuin vaikkapa pilapiirroksissa. Sanasta 'salapoliisi' tulee monille ensimmäisenä mieleen nimenomaan kyseinen mies; pitkä takki, lakki sekä piippu. Myökin Tohtori Watson on yleisesti tunnettu hahmo. Miten sellaisia kuolemattomia hahmoja luodaan, jos joku tietää reseptin niin voi varmasti kertoa minullekin. :o
kuva: Sidney Paget
Parista elokuvasta voisin myös kirjoittaa ylös muutaman sanasen; katsoin ensimmäistä kertaa What's Eating Gilbert Grape?n sekä Sweeney Todd: The Demon Barber of Fleet Streetin.
Gilbert Grape (Lasse Hallström, 1993) on näistä kahdestä selvästi parempi. Se onnistuu kuvaamaan henkilöiden tunteita ja ajatuksia loistavasti, ja jättää jälkeensä haikean tunnelman. Leonardo Dicaprio on uransa luultavasti parhaassa roolissa esittäessään 18 vuotta täyttävää kehitysvammaista poikaa. Johnny Depp ei hänkään ole huono, tosin hänen roolinsa on hieman helpompi. Depp ei kuitenkaan monesti ole valinnut täysin typeriä rooleja, ja löytyy Gilbertistäkin paljon hienoja piirteitä ja vaikeita ajatuksia. Tarina on aidosti koskettava (aiheina mm. kehitysvaimmaisen lapsen kanssa eläminen, liikalihavuus ja yleinen elämisen vaikeus). Suosittelen!
Sweeney Todd (Tim Burton, 2007) on myöskin hyvä. Tosin se ei säväyttänyt mitenkään erikoisesti, mutta tuttua Burton/Depp laatua se on. Elokuva on täynnä kauniita kuvia, musiikkia, näyttelijöitä, ideoita ja tunnelmaa. Iso miinus onkin sitten juonen olemattomuus. Kaikille tuttuun tarinaan olisi hyvin voinut lisätä jotain muutakin, kuin pientä romanssia ja muita perhesuhteita. En silti valita; Sweeney kohotti pitkästä aikaa arvostustani Helena Bonham Carteria kohtaan, Timothy Spall on kerrassaan mahtava kaikessa inhottavuudessaan, Jamie Campbell Bower ja Ed Sanders laulavat todella hyvin, Pirelli on mahtava ja Depp on karismaattinen kuten aina. Elokuvan värimaailma ja puvustus/lavastus ansaitsevat myös kehuja. Kyllä tämäkin kannattaa katsoa.
Sweeney Todd (Tim Burton, 2007) on myöskin hyvä. Tosin se ei säväyttänyt mitenkään erikoisesti, mutta tuttua Burton/Depp laatua se on. Elokuva on täynnä kauniita kuvia, musiikkia, näyttelijöitä, ideoita ja tunnelmaa. Iso miinus onkin sitten juonen olemattomuus. Kaikille tuttuun tarinaan olisi hyvin voinut lisätä jotain muutakin, kuin pientä romanssia ja muita perhesuhteita. En silti valita; Sweeney kohotti pitkästä aikaa arvostustani Helena Bonham Carteria kohtaan, Timothy Spall on kerrassaan mahtava kaikessa inhottavuudessaan, Jamie Campbell Bower ja Ed Sanders laulavat todella hyvin, Pirelli on mahtava ja Depp on karismaattinen kuten aina. Elokuvan värimaailma ja puvustus/lavastus ansaitsevat myös kehuja. Kyllä tämäkin kannattaa katsoa.
maanantai 9. kesäkuuta 2008
Siinä kesä meni kolisten...
Tietokoneeni päätti irtisanoa itsensä koko kesäksi, jee. Nyt toiminut taas, mutta lukio on musertanut minut täysin. Olen siis ollut todella väsynyt, joten tämän kirjoittaminen on venynyt. Luin kymmeniä kirjoja, katsoin saman verran elokuvia (tosin vain pari teatterissa), kävin festareilla ja keikoilla, ostin paljon (PALJON) levyjä jne.
:(
Tässä nyt kaikki isommat "tapahtumat" tiivistetysti (en siis tee nyt mitään kunnon raportaaseja, sori, seuraavalla kerralla sitten) :
Sex and the City - elokuva
Tätä oltiinkin jo odotettu. Hauskanen elokuva, muttei maailmaa mullistava tai edes erityisen hyvä. Tuntui lähinnä ylipitkältä tv-sarjan jaksolta, mikä ei itsessään ole huono asia, mutta ilman sarjassa niin hyvin toimivaa sarkasmia. Elokuvan juonikaan ei vakuuttanut, kun kerran sen salaamiseksi nähtiin niin paljon vaivaa ei höttöinen romantiikka ja kepeä huumori tuntunut ollenkaan hyvälle. Kornit käänteet ja typerä loppu. Positiivisiksi puoliksi mainittakoon muutamat kohtaukset joille koko katsomo höhötti kilpaa, laadukas musiikki ja puvustus.
Varmasti ainakin katsomisen arvominen, ehkä jos katsoisin vielä muutaman kerran voisin tykätä enemmänkin. Harmillista, sillä tämä olisi voinut olla sarkasmia ja mustaa huumoria täynnä oleva loistava elokuva. Emt kattokaa ite (ja kertokaa että se oli sittenkin hyvä ja oon ihan tyhmä).
Ruisrock 08 (lauantai)
Disco Ensemble oli jo vauhdikkaampi, aita jopa heilui muutamien biisien kohdalla ja pojat hyppelivät ympäri lavaa niin innoissaan kuin vain nuoret muusikot voivat. Soittivat yllättän hyvin livenä, yleisökin oli innoissaan ja tuntui saavan sitä mitä halusikin.
Floggin Molly oli minulle aivan uusi tuttavuus ja täytyy myöntää että heidän musiikkinsa oli aika mielenkiintoista; kelttivaikutteista asteen raskaampaa rockia maustettuna huilulla, mandoliinilla ja vastaavilla. Musiikillisesti siis ihan hieno keikka, mutta yleisössä ja varsinkin eturivissä oli tukalat olot. Muserruin aitaa vasten niin että sattui ja paljon.
Joten Mollyjen jälkeen otin suosiolla askeleen taaksepäin ja olenkin näin jälkeenpäin todella tyytyväinen toisen rivin Ark-kokemuksiini :D oli tilaa hengittää ja riehua. Ark-itsessään oli hieno; soittivat todella hyvin (itseasiassa sanoisin että paremmin kuin yleensä) vaikka Learia olikin bassossa korvaamassa Melody Clubin Niklas, vetivät kaikki yleisön suosikit niin että laulu raikui oikein kunnolla ja laulattivat ja villitsivät muutenkin yleisöä niin paljon kuin pystyivät välispiikeillä ja tanssiliikkeillä. Iloinen esitys, riemulla tehty ja riemulla vastaanotettu. Tätä lisää ja pian.
The Arkin keikan jälkeen ryömin pois edestä ja HIM olikin sitten illan viimeinen esiintyjä. HIMin kuuntelu on vähän jäänyt vaikka he hyvää musiikkia tekevätkin ja uudet levyt tulee aina ostettua. Joten olin positiivisesti yllättynyt, kun he esittivätkin lähinnä vanhempia hittejään. Kahdelta uusimmalta albumilta kuultiin vain yksi biisi. Näin saatoin minäkin laulaa mukana ja huomata kyyneleiden melkein kokoavan silmiin nostalgiamielessä. Nämäkin pojat soittivat älyttömän hyvin, välispiikit sun muut olivat hauskoja ja lavalle oli aseteltu punaisia pöytälamppuja. Haluan todellakin heidän klubikeikalleen, pian.
Kaikenkaikkiaan hieno lauantai, ensi vuonna kolmeksi päiväksi!
Animecon VI (lauantai)
Oli aika mielenkiintoinen kokomes tänä vuonna... tämä meni jo vähän yli, oli älyttömän kuuma ja eeppinen scifi-ihmiset vs. japani-ihmiset ei oikeasti olisi ollut tarpeellinen. Kaikki conit, joissa olen viime vuosien aikana käynyt, ovat suht täynnä ihmisiä ja kuumia kuin mitkäkin, mutta tämä taisi olla kaiken huippu. Finconia ja Animeconia ei tarvitsisi yhdistää, piste. Älkää ihmiset jaksako. No, paneeleista kuuntelin Lolitan, J-rockin ja taistelevat muumit. Ja en mahtunut mihinkään mihin olisin oikeastaan halunnut. Ja rahaa meni ja plääh.
DBTL (perjantai)
Sen siitä saa kun on alle 18. Olin paikalla ainoastaan perjantaina, sallitulla puolella. Paikka oli älyttömän huonosti merkattu ja valvottu, ei minkäänlaisia turvatarkastuksia tai lipuntarkistuksia ja alue liian laaja ja huonosti valvottu muutenkin. Hm. Esiintyjinä olivat Lapko, PMMP, Viikate ja Scandinavian Music Group.
Lapko oli ihan hyvä, tiettyä lavakarismaa ja koukkuja kaipaisin silti lisää. Tasaisen hyvää musiikkia ja hyviä keikkoja ovat pojat silti aina vetäneet. PMMP oli yllättävän hyvä livenä, en ollut heitä ennen nähnyt ja kuuntelukin on ollut suhteellisen vähäistä. Energinen ja mukaansa tempaava esitys. Soittivat jopa ehdottoman suosikkini heidän tuotannostaan; biisin Joku raja. Viikate soitti myöskin hyvin, mutten ole heitä kuunnellut (vaikka olenkin nähnyt ennenkin livenä :D) joten en tunnistanut biisejä ja yleisö alkoi olla jo suht. kännissä. Ennen Scandinavian Music Groupia lähdin jo valmiiksi kauemmas ja en katsonutkaan heitä kuin muutaman biisin ajan joten emt. Ei vain ihan mun musiikkia.
Catsuomaticdeath with DISCO SUCKS & Delicious Orange @ Vimma, Turku
Tämä oli ihan hauska pieni keikkanen, ystävän kanssa katselimme kaikki bändit eturivistä, kaikki olivat ihan hyviä. Ensimmäisenä esiintyi DISCO SUCKS joka oli oikein söpö ja innokas, kuulosti jollain oudolla tavalla Iggy Poppin ja Disco Ensemblen sekoitukselta. Aion kyllä seurata heidän tekemisiään jatkossakin. Toinen lämppäri Delecious Orange ei vakuuttanut yhtä paljoa; japaniksi lauletut biisit olivat vielä ihan ok:ta, mutta lavaesiintyminen oli lähinnä hassua ja jäsenten imago riiteli liikaa musiikin kanssa. Itse Catsuomaticdeath oli oikein hyvä, ainoa häiritsevä puoli oli että laulaja/kitaristi jäi toisinaan virittämään kitaraansa kesken biisin todella pitkäksi ajaksi. Ja välillä pitkät progemaiset soolo/riffi-osuudet alkoivat vain ärsyttää. Mutta hauskaa oli, niin tuntui olevan bändilläkin ja esiintyminen oli vauhdikas ja innostunut. Musiikillisisesti kuuloti vähän Nirvanalta tai muulta grungelta sekoitettuna progeen, raskaisiin kitaroihin ja tietysti japanilaiseen rockiin.
Aurajokirock
Tämä oli myöskin hauska ilta täynnä pieniä ja kivoja bändejä. Esiintyjinä olivat Real Problem, Extaasi, Missed the Point, Half Apple ja Lord Est. Yleisö oli hyvinkin istuvaista sorttia ja ei lavan edessä minun ja ystävieni lisäksi montaa ihmistä seissyt. Bändit olivat kaikki hauskoja ja iloisen oloisia vaikka olen nyt jälkeen päin kuullut ettei heille paljoa voitu maksaa. Ensimmäisenä esiintynyt Real Problem oli livenä energinen ja oikein kivan kuulonen, mutta ostamani sinkku ei vkuuttanut ollenkaan. Ehkä joskus hekin kehittyvät ja ovat uusi My Chemical Romance tai mikä sitten ovatkaan. Missed the Point oli saman tapainen pillifarkkupoikabändi, pakko myöntää etten edes muista heidän esiintymisestään paljoa, joka ehkä jo kertoo jotain. Half Apple oli minulle illan kohokohta, todella söpön kuuloista progea/jazzia/poppia/rockia/jotain, soittivat hyvin livenä (laatu!! sitä ei aina kuulekaan) ja myös studiobiisit ovat loistavia. Varautukaa, joskus nämä ovat iso bändi. Extaasi oli ihan ok, selvästi raskain kaikista esiintyjistä. En osaa metalligenrejä, joten sanotaan nyt että vetivät suomeksi metallia. Naureskelivat vähän pienelle yleisölle hekin. Lord Estiä en jäänyt katsomaan kokonaan, koska ei kiinnostanut. Joten hänestä/heistä en osaa sanoa mitään.
The X-Files: I Want to Believe - elokuva
Tämä nyt oli todellinen must see, muttei loppujen lopuksi osoittautunutkaan aivan niin hyväksi. Elokuva jätti vähän kylmäksi, eikä ainakaan sarjaan verrattaessa ole mikään erityinen. Tuntui muutenkin lähinnä ylipitkältä, huonohkolta, jaksolta. Juoni on heppoinen ja kristinuskon korostaminen ei minusta ollut mikään paras veto. Katsomisen arvoinen, tosin riittää vasramastikin että vuokraa DVD:n.
Sex Pistols with Pelle Miljoona Unabomber & Tumppi Varonen & Problems @ Helsingin Jäähalli
Tämä on ollut ainoa isompi keikka lähiaikoina, ja voin sanoa heti että oli sen 53 euron arvoinen. Ensinäkin oli kiva, että vaikka kenttälipun omistaneita ihmisiä oli ovilla muutama jonottamassa, ihmiset käyttäytyivät todella hyvin ja rauhallisesti. Sellaista ei monesti isommilla keikoilla näe, hienoa ihmiset! Jäähallia en muuten viitsi kovasti kehua, lattiat ja penkit voisi minusta uusia, isompi screenikin olisi ok. Ensimmäinen lämppäri, Tumppi, oli ihan kiva. Energinen esitys, ja mukavan kuuloista musaa. Olisi varmaan ollut paljon parempi jos olisin tiennyt biisejä paremmin. Pelle Miljoona taas ei vakuuttanut ollenkaan; Pelle itse soitti rumpuja sekä lauloi ja hänellä oli tukenaan (nais)basisti ja kitaristi. Jotain oli tullut joko vähän juotua, tai sitten Pelle ei muuten vaan meinannut muistaa omein biisiensä (esim. Moottoritie on kuuma, Tahdon rakastella sinua) sanoja. Basistin laulu oli vielä huonompaa. Esitys oli lattea kuin mikä ja musiikkiakaan ei voi oikein ylistää. Surullista. Itse Sex Pistols oli kuitenkin aivan loistava, esitys oli todella dynaaminen ja hyvin soitettu ja esiinnytty yleisestikin. Musiikki, varsinkin laulu, kuulosti todella hyvältä! Välispiikit ja Rottenin pienet pogoamiset olivat hienoja. Yleisö tuntui todella pitävän siitä mitä sai, ja myöskin bändi näytti nauttivan paljon. Comebackit ovat sittenkin hyvä asia.
Köyrirock
Loimaalla, Maakuntamuseon pihalla / ladoissa järjestetty festarintapainen oli oikein kiva. Esiintyjinä olivat Varissuo, The Trousers, Half Apple, Nook, Shades of Nowhere, Turku Romantic Movement (ex- Turun Romantiikka, jos joku tuntee sillä nimellä) ja 51koodia. Vaikka yleisöä oli todella vähän, olivat ihmiset kuitenkin iloisen oloisia ja bändit eivät vaikuttaneet ainakaan kovin kyllästyneiltä tai pettyneiltä tms. Ensimmäisenä esiintynyt Varissuo oli Negative/yms-henkinen suomenkielistä rockia soittava turkulainen bändi. Kuulosti yllättävän laadukkaalta ja hyvältä, mielestäni melkeimpä parempaa kuin Uniklubit sun muut. Tätä bändiä kannattaa pitää silmällä, hienoa musiikkia ja hienon näköisiä poikia. Tulevat varmasti kohoamaan tästä vielä. The Trousers taaseen oli Loimaalainen, 12-15 vuotiaista hevarinaluista koostuva bänditulokas. Soittivathan he ikäisikseen hyvin, tosin lausunnassa olisi paljon parannettavaa ja covereita oli liikaa (Come as you are toisaalta oli söpö :)). Half Apple oli minusta tietenkin ihana; soittivat hyvin ja kauniisti ja esiintyminen oli muutenkin hyvää. Pitkäsoittoa odotellessa. Nook meni minulta oikeastaan kokonaan ohi, olin sisällä ladossa bändiravaroiden myyntipisteellä koko heidän keikkansa ajan. Hyvältä kuulosti siltä osin mitä kuulin. Shades of Nowhere oli hyvinkin tasokas hevinbändi; musiikki oli aivan yhtä hvää kuin kellä tahansa isommalakin nimellä ja esiintyminenkin oli suhteellisen kivaa, ottaen huomioon että kyseessä oli heidän ensimmäinen keikkansa. Turku Romantic Movementistä tykkäsin kovasti, musiikki oli valloittavaa erikoisempaa rockia kaikilla mahdollisilla vaikutteilla ja esiintyminen oli pirteintä ja innostuneinta aikoihin (pojat pomppivat lavan ulkopuolella useampaan otteeseen ja lavalla ollessaankin pyörivät ympäriinsä kuin mitkäkin). I wanna be your dog -cover oli hieno myöskin. Ostin heidän levynsä jee. 51koodia en jäänyt katsomaan. Kiva lauantai oli.
No uhhuh, siinä tekstiä kerrakseen.
:(
Tässä nyt kaikki isommat "tapahtumat" tiivistetysti (en siis tee nyt mitään kunnon raportaaseja, sori, seuraavalla kerralla sitten) :
Sex and the City - elokuva
Tätä oltiinkin jo odotettu. Hauskanen elokuva, muttei maailmaa mullistava tai edes erityisen hyvä. Tuntui lähinnä ylipitkältä tv-sarjan jaksolta, mikä ei itsessään ole huono asia, mutta ilman sarjassa niin hyvin toimivaa sarkasmia. Elokuvan juonikaan ei vakuuttanut, kun kerran sen salaamiseksi nähtiin niin paljon vaivaa ei höttöinen romantiikka ja kepeä huumori tuntunut ollenkaan hyvälle. Kornit käänteet ja typerä loppu. Positiivisiksi puoliksi mainittakoon muutamat kohtaukset joille koko katsomo höhötti kilpaa, laadukas musiikki ja puvustus.
Varmasti ainakin katsomisen arvominen, ehkä jos katsoisin vielä muutaman kerran voisin tykätä enemmänkin. Harmillista, sillä tämä olisi voinut olla sarkasmia ja mustaa huumoria täynnä oleva loistava elokuva. Emt kattokaa ite (ja kertokaa että se oli sittenkin hyvä ja oon ihan tyhmä).
Ruisrock 08 (lauantai)
Näin The Ark-fanina olin paikalla jo 3,5 tuntia ennen porttien avaamista, Niittylavan edessä tuli sitten seisottua koko päivä. Eli juu en osaa koko festarista sanoa yhtään mitään, varmastikin menetin monet päivän parhaista esiintymisistä. Alueesta ja järjestelyistä osaa sanoa mitään.
22-pistepirkko oli ihan hieno, tosin bändin esiintyminen oli aika kyllästyneen oloista eikä yleisökään ollut oikein mukana. Minun korviini (en ole heitä koskaan sen enempää kuunnellut vaikka ehkä kannattaisi) joka ainoa biisi kuulosti X-filesien ja The Crashin sekoitukselta. Disco Ensemble oli jo vauhdikkaampi, aita jopa heilui muutamien biisien kohdalla ja pojat hyppelivät ympäri lavaa niin innoissaan kuin vain nuoret muusikot voivat. Soittivat yllättän hyvin livenä, yleisökin oli innoissaan ja tuntui saavan sitä mitä halusikin.
Floggin Molly oli minulle aivan uusi tuttavuus ja täytyy myöntää että heidän musiikkinsa oli aika mielenkiintoista; kelttivaikutteista asteen raskaampaa rockia maustettuna huilulla, mandoliinilla ja vastaavilla. Musiikillisesti siis ihan hieno keikka, mutta yleisössä ja varsinkin eturivissä oli tukalat olot. Muserruin aitaa vasten niin että sattui ja paljon.
Joten Mollyjen jälkeen otin suosiolla askeleen taaksepäin ja olenkin näin jälkeenpäin todella tyytyväinen toisen rivin Ark-kokemuksiini :D oli tilaa hengittää ja riehua. Ark-itsessään oli hieno; soittivat todella hyvin (itseasiassa sanoisin että paremmin kuin yleensä) vaikka Learia olikin bassossa korvaamassa Melody Clubin Niklas, vetivät kaikki yleisön suosikit niin että laulu raikui oikein kunnolla ja laulattivat ja villitsivät muutenkin yleisöä niin paljon kuin pystyivät välispiikeillä ja tanssiliikkeillä. Iloinen esitys, riemulla tehty ja riemulla vastaanotettu. Tätä lisää ja pian.
The Arkin keikan jälkeen ryömin pois edestä ja HIM olikin sitten illan viimeinen esiintyjä. HIMin kuuntelu on vähän jäänyt vaikka he hyvää musiikkia tekevätkin ja uudet levyt tulee aina ostettua. Joten olin positiivisesti yllättynyt, kun he esittivätkin lähinnä vanhempia hittejään. Kahdelta uusimmalta albumilta kuultiin vain yksi biisi. Näin saatoin minäkin laulaa mukana ja huomata kyyneleiden melkein kokoavan silmiin nostalgiamielessä. Nämäkin pojat soittivat älyttömän hyvin, välispiikit sun muut olivat hauskoja ja lavalle oli aseteltu punaisia pöytälamppuja. Haluan todellakin heidän klubikeikalleen, pian.
Kaikenkaikkiaan hieno lauantai, ensi vuonna kolmeksi päiväksi!
Animecon VI (lauantai)
Oli aika mielenkiintoinen kokomes tänä vuonna... tämä meni jo vähän yli, oli älyttömän kuuma ja eeppinen scifi-ihmiset vs. japani-ihmiset ei oikeasti olisi ollut tarpeellinen. Kaikki conit, joissa olen viime vuosien aikana käynyt, ovat suht täynnä ihmisiä ja kuumia kuin mitkäkin, mutta tämä taisi olla kaiken huippu. Finconia ja Animeconia ei tarvitsisi yhdistää, piste. Älkää ihmiset jaksako. No, paneeleista kuuntelin Lolitan, J-rockin ja taistelevat muumit. Ja en mahtunut mihinkään mihin olisin oikeastaan halunnut. Ja rahaa meni ja plääh.
DBTL (perjantai)
Sen siitä saa kun on alle 18. Olin paikalla ainoastaan perjantaina, sallitulla puolella. Paikka oli älyttömän huonosti merkattu ja valvottu, ei minkäänlaisia turvatarkastuksia tai lipuntarkistuksia ja alue liian laaja ja huonosti valvottu muutenkin. Hm. Esiintyjinä olivat Lapko, PMMP, Viikate ja Scandinavian Music Group.
Lapko oli ihan hyvä, tiettyä lavakarismaa ja koukkuja kaipaisin silti lisää. Tasaisen hyvää musiikkia ja hyviä keikkoja ovat pojat silti aina vetäneet. PMMP oli yllättävän hyvä livenä, en ollut heitä ennen nähnyt ja kuuntelukin on ollut suhteellisen vähäistä. Energinen ja mukaansa tempaava esitys. Soittivat jopa ehdottoman suosikkini heidän tuotannostaan; biisin Joku raja. Viikate soitti myöskin hyvin, mutten ole heitä kuunnellut (vaikka olenkin nähnyt ennenkin livenä :D) joten en tunnistanut biisejä ja yleisö alkoi olla jo suht. kännissä. Ennen Scandinavian Music Groupia lähdin jo valmiiksi kauemmas ja en katsonutkaan heitä kuin muutaman biisin ajan joten emt. Ei vain ihan mun musiikkia.
Catsuomaticdeath with DISCO SUCKS & Delicious Orange @ Vimma, Turku
Tämä oli ihan hauska pieni keikkanen, ystävän kanssa katselimme kaikki bändit eturivistä, kaikki olivat ihan hyviä. Ensimmäisenä esiintyi DISCO SUCKS joka oli oikein söpö ja innokas, kuulosti jollain oudolla tavalla Iggy Poppin ja Disco Ensemblen sekoitukselta. Aion kyllä seurata heidän tekemisiään jatkossakin. Toinen lämppäri Delecious Orange ei vakuuttanut yhtä paljoa; japaniksi lauletut biisit olivat vielä ihan ok:ta, mutta lavaesiintyminen oli lähinnä hassua ja jäsenten imago riiteli liikaa musiikin kanssa. Itse Catsuomaticdeath oli oikein hyvä, ainoa häiritsevä puoli oli että laulaja/kitaristi jäi toisinaan virittämään kitaraansa kesken biisin todella pitkäksi ajaksi. Ja välillä pitkät progemaiset soolo/riffi-osuudet alkoivat vain ärsyttää. Mutta hauskaa oli, niin tuntui olevan bändilläkin ja esiintyminen oli vauhdikas ja innostunut. Musiikillisisesti kuuloti vähän Nirvanalta tai muulta grungelta sekoitettuna progeen, raskaisiin kitaroihin ja tietysti japanilaiseen rockiin.
Aurajokirock
Tämä oli myöskin hauska ilta täynnä pieniä ja kivoja bändejä. Esiintyjinä olivat Real Problem, Extaasi, Missed the Point, Half Apple ja Lord Est. Yleisö oli hyvinkin istuvaista sorttia ja ei lavan edessä minun ja ystävieni lisäksi montaa ihmistä seissyt. Bändit olivat kaikki hauskoja ja iloisen oloisia vaikka olen nyt jälkeen päin kuullut ettei heille paljoa voitu maksaa. Ensimmäisenä esiintynyt Real Problem oli livenä energinen ja oikein kivan kuulonen, mutta ostamani sinkku ei vkuuttanut ollenkaan. Ehkä joskus hekin kehittyvät ja ovat uusi My Chemical Romance tai mikä sitten ovatkaan. Missed the Point oli saman tapainen pillifarkkupoikabändi, pakko myöntää etten edes muista heidän esiintymisestään paljoa, joka ehkä jo kertoo jotain. Half Apple oli minulle illan kohokohta, todella söpön kuuloista progea/jazzia/poppia/rockia/jotain, soittivat hyvin livenä (laatu!! sitä ei aina kuulekaan) ja myös studiobiisit ovat loistavia. Varautukaa, joskus nämä ovat iso bändi. Extaasi oli ihan ok, selvästi raskain kaikista esiintyjistä. En osaa metalligenrejä, joten sanotaan nyt että vetivät suomeksi metallia. Naureskelivat vähän pienelle yleisölle hekin. Lord Estiä en jäänyt katsomaan kokonaan, koska ei kiinnostanut. Joten hänestä/heistä en osaa sanoa mitään.
The X-Files: I Want to Believe - elokuva
Tämä nyt oli todellinen must see, muttei loppujen lopuksi osoittautunutkaan aivan niin hyväksi. Elokuva jätti vähän kylmäksi, eikä ainakaan sarjaan verrattaessa ole mikään erityinen. Tuntui muutenkin lähinnä ylipitkältä, huonohkolta, jaksolta. Juoni on heppoinen ja kristinuskon korostaminen ei minusta ollut mikään paras veto. Katsomisen arvoinen, tosin riittää vasramastikin että vuokraa DVD:n.
Sex Pistols with Pelle Miljoona Unabomber & Tumppi Varonen & Problems @ Helsingin Jäähalli
Tämä on ollut ainoa isompi keikka lähiaikoina, ja voin sanoa heti että oli sen 53 euron arvoinen. Ensinäkin oli kiva, että vaikka kenttälipun omistaneita ihmisiä oli ovilla muutama jonottamassa, ihmiset käyttäytyivät todella hyvin ja rauhallisesti. Sellaista ei monesti isommilla keikoilla näe, hienoa ihmiset! Jäähallia en muuten viitsi kovasti kehua, lattiat ja penkit voisi minusta uusia, isompi screenikin olisi ok. Ensimmäinen lämppäri, Tumppi, oli ihan kiva. Energinen esitys, ja mukavan kuuloista musaa. Olisi varmaan ollut paljon parempi jos olisin tiennyt biisejä paremmin. Pelle Miljoona taas ei vakuuttanut ollenkaan; Pelle itse soitti rumpuja sekä lauloi ja hänellä oli tukenaan (nais)basisti ja kitaristi. Jotain oli tullut joko vähän juotua, tai sitten Pelle ei muuten vaan meinannut muistaa omein biisiensä (esim. Moottoritie on kuuma, Tahdon rakastella sinua) sanoja. Basistin laulu oli vielä huonompaa. Esitys oli lattea kuin mikä ja musiikkiakaan ei voi oikein ylistää. Surullista. Itse Sex Pistols oli kuitenkin aivan loistava, esitys oli todella dynaaminen ja hyvin soitettu ja esiinnytty yleisestikin. Musiikki, varsinkin laulu, kuulosti todella hyvältä! Välispiikit ja Rottenin pienet pogoamiset olivat hienoja. Yleisö tuntui todella pitävän siitä mitä sai, ja myöskin bändi näytti nauttivan paljon. Comebackit ovat sittenkin hyvä asia.
Köyrirock
Loimaalla, Maakuntamuseon pihalla / ladoissa järjestetty festarintapainen oli oikein kiva. Esiintyjinä olivat Varissuo, The Trousers, Half Apple, Nook, Shades of Nowhere, Turku Romantic Movement (ex- Turun Romantiikka, jos joku tuntee sillä nimellä) ja 51koodia. Vaikka yleisöä oli todella vähän, olivat ihmiset kuitenkin iloisen oloisia ja bändit eivät vaikuttaneet ainakaan kovin kyllästyneiltä tai pettyneiltä tms. Ensimmäisenä esiintynyt Varissuo oli Negative/yms-henkinen suomenkielistä rockia soittava turkulainen bändi. Kuulosti yllättävän laadukkaalta ja hyvältä, mielestäni melkeimpä parempaa kuin Uniklubit sun muut. Tätä bändiä kannattaa pitää silmällä, hienoa musiikkia ja hienon näköisiä poikia. Tulevat varmasti kohoamaan tästä vielä. The Trousers taaseen oli Loimaalainen, 12-15 vuotiaista hevarinaluista koostuva bänditulokas. Soittivathan he ikäisikseen hyvin, tosin lausunnassa olisi paljon parannettavaa ja covereita oli liikaa (Come as you are toisaalta oli söpö :)). Half Apple oli minusta tietenkin ihana; soittivat hyvin ja kauniisti ja esiintyminen oli muutenkin hyvää. Pitkäsoittoa odotellessa. Nook meni minulta oikeastaan kokonaan ohi, olin sisällä ladossa bändiravaroiden myyntipisteellä koko heidän keikkansa ajan. Hyvältä kuulosti siltä osin mitä kuulin. Shades of Nowhere oli hyvinkin tasokas hevinbändi; musiikki oli aivan yhtä hvää kuin kellä tahansa isommalakin nimellä ja esiintyminenkin oli suhteellisen kivaa, ottaen huomioon että kyseessä oli heidän ensimmäinen keikkansa. Turku Romantic Movementistä tykkäsin kovasti, musiikki oli valloittavaa erikoisempaa rockia kaikilla mahdollisilla vaikutteilla ja esiintyminen oli pirteintä ja innostuneinta aikoihin (pojat pomppivat lavan ulkopuolella useampaan otteeseen ja lavalla ollessaankin pyörivät ympäriinsä kuin mitkäkin). I wanna be your dog -cover oli hieno myöskin. Ostin heidän levynsä jee. 51koodia en jäänyt katsomaan. Kiva lauantai oli.
No uhhuh, siinä tekstiä kerrakseen.
maanantai 26. toukokuuta 2008
Anne Rice ja sillei
Aakkoset eivät ole oikein vielä edistyneet. Koitin tosissani lukea Applegatea, mutta jotenkin käteeni ilmestyikin Anne Ricen Interview with the Vampire ja luinkin sitten paljon Riceä. Musiikin puolesta taas kyllä kuuntelin 69eyesin kertaalleen läpi, mutta olen sen jälkeen ostanut kymmenisen levyä eikä ole siksi tullut aakkosissa sen enempää edettyä. Joten jatketaan projekti aakkosia, no, joskus. Elokuviakin on tullut katseltua.
Joten nyt löpinää Anne Ricestä. Jos yhtään jaksaa selata nettiä tai muuten tutkia asiaa, löytää kahden tyyppisiä mielipiteitä Ricen kirjoista. Toiset suorastaan elävät niistä ja ovat vakaasti päättäneet uhrata kaikkensa Lestatin palvontaan tai ainakin hurmioituvat aina kirjoja lukiessaan ja todellakin pitävät niistä. Toiset taas pitävät niitä tylsinä, jaarittelevina ja rahastavina pitkittyneinä ficceinä tms.
Olivat ihmiset mitä mieltä tahansa, Rice osaa kirjoittaa hyvin taidokkaasti ja mukaansatempaavasti. Juonien ulottuvuudet ovat myöskin hyvin monipuolisia ja henkilöt ovat aidon tuntuisia ja syvällisesti kuvattuja. Jo pelkästään nämä seikat tekisivät Ricestä luottemisen arvoista, mutta jos mukaan lisätään vielä aidosti mielenkiintoiset juonet ja henkilöt, ovat Ricen kirjat suorastaan loistavia. En tosin tarkoita että kaikki tykkäisivät kaikesta mitä rouva on kirjoittanut. Itsekään en pidä 90-luvun loppupuolen jälkeisitä kirjoista ollenkaan niin paljon kuin vanhemmista; huomaan palaavani joihin kirjoihin uudestaan ja uudestaan, mutta toiset olen lukenut vain muutaman kerran. Tietenkin myös Ricellä on huonot puolensa, selitystä ja kuvailua ehkä toisinaan on liikaa, samoin saman toistoa. Myöskin juonet ovat joskus paikoitellen liian henkeviä ja mahtipontisia, henkilöiden motiiveihin voi olla vaikea päästä sisään. Samat asiat saatetaan kertoa monessa kirjassa aivan erilailla. Harmillista on myös, että mielenkiintoiset hahmot saattavat olla tärkeissä osissa muutamissa kirjoissa ja unohtua sitten melkeinpä täysin. Eeppinen on oikein kuvaava sana. Homoviitteet jakavat myöskin mielipiteitä, mutta sanoisin ettei niitä ole liikaa niillekään jotka sellaista vihaavat. Yleispätevä totuus, jos jaksaa syventyä niin kaikki muuttu kolme kertaa paremmaksi, pitää paikkansa myös Anne Ricen teoksissa. Mitä enemmän lukee, sitä kovemmin haluaa lisää ja sitä paremmin uppoutuu teoksien maailmaan.
Vampyyrikronikat ovat varmastikin tunnetuimmat Ricen teoksista, mutta hän on kirjoittanut paljon muutakin mielenkiintoista; Mayfair Witches - sarja, monia ja taas monia yksittäisiä romaaneita, muita vampyyrikirjoja, erottiikkaa nimillä Anne Rampling ja A.N. Roquelaure sekä uutta sarjaa Jeesuksen elämästä. Kaikki varmasti tietävät itsepäisen ja mielipiteitä omaavan Ricen "uudesta uskoon tulemisesta" ja siitä ettei hän välttämättä enää kirjoita vampyyrikirjoja. Onneksi Rice kuitenkin itse juuri sanoi aikovansa luultavasti kirjoittaa vielä yhden asiat päättävän teoksen heti kun on saanut kolmannen Jeesus kirjansa valmiiksi. Hän myöskin on sanonut sisällyttävänsä Lestatin uusiin kirjoihinsa. Riceä on tarjolla muissakin medioissa; elokuvat Interview with the Vampire ja Queen of the Damned (sekä Exist to Eden), Lestat musikaali, viralliset sarjakuvat, jne. Tale of the Body Thief elokuvasta on myöskin ollut puhetta lähiaikoina. http://www.annerice.com/
Linda
Joten nyt löpinää Anne Ricestä. Jos yhtään jaksaa selata nettiä tai muuten tutkia asiaa, löytää kahden tyyppisiä mielipiteitä Ricen kirjoista. Toiset suorastaan elävät niistä ja ovat vakaasti päättäneet uhrata kaikkensa Lestatin palvontaan tai ainakin hurmioituvat aina kirjoja lukiessaan ja todellakin pitävät niistä. Toiset taas pitävät niitä tylsinä, jaarittelevina ja rahastavina pitkittyneinä ficceinä tms.Olivat ihmiset mitä mieltä tahansa, Rice osaa kirjoittaa hyvin taidokkaasti ja mukaansatempaavasti. Juonien ulottuvuudet ovat myöskin hyvin monipuolisia ja henkilöt ovat aidon tuntuisia ja syvällisesti kuvattuja. Jo pelkästään nämä seikat tekisivät Ricestä luottemisen arvoista, mutta jos mukaan lisätään vielä aidosti mielenkiintoiset juonet ja henkilöt, ovat Ricen kirjat suorastaan loistavia. En tosin tarkoita että kaikki tykkäisivät kaikesta mitä rouva on kirjoittanut. Itsekään en pidä 90-luvun loppupuolen jälkeisitä kirjoista ollenkaan niin paljon kuin vanhemmista; huomaan palaavani joihin kirjoihin uudestaan ja uudestaan, mutta toiset olen lukenut vain muutaman kerran. Tietenkin myös Ricellä on huonot puolensa, selitystä ja kuvailua ehkä toisinaan on liikaa, samoin saman toistoa. Myöskin juonet ovat joskus paikoitellen liian henkeviä ja mahtipontisia, henkilöiden motiiveihin voi olla vaikea päästä sisään. Samat asiat saatetaan kertoa monessa kirjassa aivan erilailla. Harmillista on myös, että mielenkiintoiset hahmot saattavat olla tärkeissä osissa muutamissa kirjoissa ja unohtua sitten melkeinpä täysin. Eeppinen on oikein kuvaava sana. Homoviitteet jakavat myöskin mielipiteitä, mutta sanoisin ettei niitä ole liikaa niillekään jotka sellaista vihaavat. Yleispätevä totuus, jos jaksaa syventyä niin kaikki muuttu kolme kertaa paremmaksi, pitää paikkansa myös Anne Ricen teoksissa. Mitä enemmän lukee, sitä kovemmin haluaa lisää ja sitä paremmin uppoutuu teoksien maailmaan.
Vampyyrikronikat ovat varmastikin tunnetuimmat Ricen teoksista, mutta hän on kirjoittanut paljon muutakin mielenkiintoista; Mayfair Witches - sarja, monia ja taas monia yksittäisiä romaaneita, muita vampyyrikirjoja, erottiikkaa nimillä Anne Rampling ja A.N. Roquelaure sekä uutta sarjaa Jeesuksen elämästä. Kaikki varmasti tietävät itsepäisen ja mielipiteitä omaavan Ricen "uudesta uskoon tulemisesta" ja siitä ettei hän välttämättä enää kirjoita vampyyrikirjoja. Onneksi Rice kuitenkin itse juuri sanoi aikovansa luultavasti kirjoittaa vielä yhden asiat päättävän teoksen heti kun on saanut kolmannen Jeesus kirjansa valmiiksi. Hän myöskin on sanonut sisällyttävänsä Lestatin uusiin kirjoihinsa. Riceä on tarjolla muissakin medioissa; elokuvat Interview with the Vampire ja Queen of the Damned (sekä Exist to Eden), Lestat musikaali, viralliset sarjakuvat, jne. Tale of the Body Thief elokuvasta on myöskin ollut puhetta lähiaikoina. http://www.annerice.com/
Linda
perjantai 16. toukokuuta 2008
Projekti aakkoset
Eli, nyt viimeinkin, kun kesäloma on jo ovella, aion aloittaa projektin jota olen suunnitellut jo joulusta asti. Aion a) kuunnella kaikki levyni aakkosjärjestyksessä läpi ja b) lukea kaikki kirjani aakkosjärjestyksessä myös. Elokuvat jätän suosiolla pois, kaikkien niiden katsominen veisi aivan liikaa aikaa. Aakkosjärjestys siis tekijän mukaan.
Kirjoista ensimmäisenä vuorossa ovat K. A. Applegaten sarjat, Remnants, Animorphs ja EverWorld. Monen monta kirjaa siis, onneksi ohuita. En edes ole huomannut omistavani kaikkia kolmea sarjaa, tullut näköjään keräiltyä. :p Joskus viitisen vuotta sitten Applegate oli minulle hyvinkin tärkeä ja vieläkin luen aina uuden kirjan ilmestyessä eikä vanhemmissakaan vikaa ole. Niistä lisää kun olen saanut edes jotain luettua.
Levyistä ensimmäinen on The 69eyesin sinkku Dance d'Amour. Miksiköhän minä senkin omistan?.. No jokatapauksessa siitäkin lisää myöhemmin.
Kirjoista ensimmäisenä vuorossa ovat K. A. Applegaten sarjat, Remnants, Animorphs ja EverWorld. Monen monta kirjaa siis, onneksi ohuita. En edes ole huomannut omistavani kaikkia kolmea sarjaa, tullut näköjään keräiltyä. :p Joskus viitisen vuotta sitten Applegate oli minulle hyvinkin tärkeä ja vieläkin luen aina uuden kirjan ilmestyessä eikä vanhemmissakaan vikaa ole. Niistä lisää kun olen saanut edes jotain luettua.
Levyistä ensimmäinen on The 69eyesin sinkku Dance d'Amour. Miksiköhän minä senkin omistan?.. No jokatapauksessa siitäkin lisää myöhemmin.
tiistai 13. toukokuuta 2008
Disco Bloodbath: A Fabulous but True Tale of Murder in Clubland
Katsoimpa eilen Party Monsterin leffaversion kokonaan kun vihdoinkin oli mahdollisuus ja nyt katson sitä uudestaan. Siinä vasta elokuva minun makuuni! :D Party Monster (2003, Fenton Bailey & Randy Barbato, perustuen James St. Jamesin kirjaan Disco Bloodbath) on niitä asioita joista voisin puhua tuntikausia kyllästymättä yhtään. Samoin koko Club Kid scene muutenkin. Elokuva siis kertoo 80-luvun lopun ja 90-luvun alun Michael Aligin johtamasta New Yorkin bilettämisestä, club kideistä ja Aligin tekemästä murhasta. wikipedia aiheestaSeth Green on yhdessä elämänsä rooleista, kun taas Macaulay Culkin on toisinaan ylinäyttelevä ja korostaa liikaa ilmeitä ja kehon liikkeitä ollakseen hyvä Alig. Muita maininnan arvoisia näyttelijöitä ovat vaikkapa Marilyn Manson, Chloë Sevigny ja nykyisin paljon esillä oleva Mia Kirshner. Elokuva kulkee hauskasti, alussa ja lopussa hyppien ajasta toiseen ja kelaten edestakaisin. Toisinaan tällainen ei toimi sekavuutensa vuoksi, mutta Party Monsterin juonessa kuitenkin pysyy hyvin mukana. Huumoria on levitelty pitkin ja poikin ja viittaukset ties mihin ovat mielenkiintoisia (mm. Andy Warholista puhuminen mietitytti minua henk. koht.). Tietenkään juoni ei aivan täsmää oikeiden tapahtumien kanssa, mutta sen siitä saa kun tekee kirjasta elokuvan. Dokumenttiversioon verrattaessa tämä antaa melkeimpä yhtä selkeän ja hyvän kuvat todellisista tapahtumista, suosittelen todella molempien katsomista jos aihe ollenkaan kiinnostaa. Suosittelen itseasiassa myös jos aihe ei pahemmin kiinnosta, mutta elokuvat kuten 24 Hour Party People, Velvet Goldmine tai Unelmien Sielunmessu iskevät. Tai jos edes paksupohjaiset kengät, meikkaavat homopojat tai hyvä musiikki innostavat.
Voin luvata että tästä aiheesta tulee lisää tekstiä säännöllisin väliajoin, Jamesin elämäkerta on tulossa postista näinä päivinä ja juttua riittää muutenkin. ;)
sunnuntai 11. toukokuuta 2008
Blur: The Best Of & Andy Warhol
Näin ensimmäiseksi merkinnäksi haluan kirjoittaa jotain muistelevaa ja nostalgista, joten 90-luvun lapsena britpop on oikein loistava aihe.
Kuuntelin viime viikolla Suedea ja samalla selasin nettiä ja jotenki päädyin lukemaan Pulpista ja sitä kautta Blurista, ja pari päivää sitten Prismassa kokoelma vain jotenkin ilmestyi ostoskoriini. Itseassa ihme etten vielä omistanut mitään Blurilta, onhan se kuitenkin soinut radiossa tasaiseen tahtiin ja tullut esiin ties missä yhteyksissä ja olen aina siitä pitänyt :p jokatapauksessa, nyt kun on olen muutaman päivän kuunnellut yhtäjaksoisesti vain tätä Best Ofia, on mieli täynnä muistoja ja ajatuksia. 90-luvun bändien lyrikoissa on kovin samanlainen tunnelma, lama ja elämän tyhjyys/turhuus oikein huokuu esiin. Asenteet olivat kovin grunge ja mitävälii.
So give me coffee and TV easily,
I've seen so much, I'm going blind,
and braindead virtually,
socialability is hard enough for me,
Take me avay from this big bad world,
and agree to marry me so we can start over again
(Blur - Coffee & TV)
Tämä juuri on lapsuuteni tunnelma; mahdoton ahdistus ja synkkyys jota paetaan alkoholiin ja nykyaikaisiin hyödykkeisiin kuten TV:oon ja tietokoneeseen. Tulevaisuus varmasti pelotti monia vähänkään vanhempia, kaikki oli jo koettu ja elämä tyhjääkin tyhjempää. Oli miten oli, britpop on minulle hyvin rakasta musiikkia myös tietyntyyppisen pirteytensä takia. Vaikka tunnelma ja lyrikat saattavatkin olla yleisesti aika masentuneita ja aikansa ihmisiä kuvaavia, kitaravetoinen poprock on kuitenkin musiikiltaan aika nopeaa ja pirteää.
Kaikenkaikkiiaan hyvä kokoelma, vaikka muutama oma suosikkibiisi puuttuukin on se silti hyvin kattava kollaasi Blurin levyistä. Varmasti hyvä hankinta niille, jotka haluavat tutustua Bluriin eivätkä ole aiemmin pahemmin sitä kuunnelleet. Tottakai jos kokoelmat eivät kiinnosta voi aloittaa suoraan vaikkapa Parklifestä...
Entäpä Andy Warhol, mitä tekemistä hänellä on britpopin kanssa? No eipä suoranaisesti mitään, mutta eilen illalla YLE Teema näytti kaksi hyvin mielenkiintoista dokumenttia hänen elämästään.Ensimmäinen näistä dokumenteista oli hyvin perus Warholin elämästä kertova kuvaus jota varten oltiin haastateltu laajalti ihmisiä Warholin vakiokirkon papista läheisimpiin ystäviin. Vaikka dokumentissa esitetty tieto olikin juuri sitä mitä Warholista muuallakin tuputetaan, oli siihen silti saatu liitettyä myös mielenkiintoisia pieniä yksityiskohtia, kuten joiden tiettyjen maalausten taustoja yms.
Jälkimmäinen dokumetti (joka näin pikaisesti selvitettynä on Stanislaw Muchan ohjaama) olikin jo jotain ihan muuta; tutkija/kuvaaja/tms ryhmä lähti itse autolla Meszilaborceen ja Mikovaan Warholin kotiseuduille haastattelemaan tämän sukulaisia ja käymään Warhol museossa. Tämä dokumentti sai ainakin minut henkilökohtaisesti ajattelemaan paljon.
Ihmisillä joita haastateltiin oli ristiriitaisia käsityksiä Andysta, esimerkiksi kukaan ei suostunut uskomaan että hän oli homo (koska "hän oli hyvä poika, ei mikään homo-seksuaali") tai että hän ei ollut edes menossa naimisiin ennen kuolemaansa jne. Sympaattinen oli myös Warhol-museo, rakennuksen katto vuosi ja lattiat olivat täynnä ämpäreitä koska ei ollut rahaa korjata mitään. Warhol-säätiön lahjoittamat esineet (useat maalaukset ja moni mielenkiintoinen esine kuten Andyn äidin muistikirja) eivät olleet mitenkään suojattuina vaan kaikki saivat käpälöidä niitä aivan vapaasti. Museon henkilökunta jopa kertoi tilinumeronsa jotta kiinnostuneet voisivat lähettää rahaa avuksi.
Viimeinen kohtaus, jossa Warholin serkkut ja muutama muu sukulainen lauloivat jäähyväislaulua saksalaiselle kuvausryhmälle ja eräs vanhoista miehistä suutahtaa toiselle koska hän ei osaa laulaa tarpeeksi hyvin, on kovin ajatuksia herättävä. Jos joskus tuntuu että asiat ovat huonosti ja nyyh nyyh elämä on julmaa, menkää johonki entisen Itä-blokin maahan, tutustukaa paikalliseen elämään ja miettikää uudestaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
